Alku/Home  Teokset/Gallery  CV  Työskentelystäni Linkit/Links

Syyllisyys ja häpeä pdf-muodossa

Syyllisyys ja häpeä -Taide seksuaalisesta hyväksikäytöstä selviämisen välineenä

 

 

LAHDEN AMMATTIKORKEAKOULU
Taideinstituutti
Kuvataiteen koulutusohjelma
Opinnäytetyö
31.5.2009
Katariina Katla

 

 

TIIVISTELMÄ
____________________________________________________________
Opinnäytetyössäni kerron neljätoistavuotiaana kokemastani seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja sen vaikutuksista elämääni ja taiteelliseen ilmaisuuni. Pyrin valottamaan kokemustani laajemmin muun muassa yhteiskunnan erilaisella suhtautumisella seksuaalisen hyväksikäytön uhriin sukupuolesta riippuen. Vertailen aiheen käsittelyä taiteessani Tracey Eminin tapaan lähestyä vastaavaa traumaa omissa teoksissaan. Analysoin myös piirtämiäni sarjakuvia sekä maalauksiani henkilöhistoriani valossa ja pyrin tuomaan esiin seksuaalisen hyväksikäytön kokonaisvaltaisen maailmankuvaani vääristävän vaikutuksen. Pääasiallisesti käsittelen seksuaalisen hyväksikäytön aiheuttamien traumojen ja taiteeni välistä suhdetta selviämiskeinona ja purkautumistienä negatiivisille ja aggressiivisille tunteille.
AVAINSANAT: seksuaalinen hyväksikäyttö, uhri, henkinen kasvu, itsereflektio, häpeä, syyllisyys, itsetuhoisuus, analysointi, taide, yhteiskunta, pedofiili

 

 

 

 

 

Lahti University of Applied Sciences
Faculty of Fine Arts

KATLA, KATARIINA: SHAME AND QUILTY
-Art as instrument for process sexual abuse

Thesis, 70 pages, appendices 28 pages

31.5.2009

ABSTRACT
____________________________________________________________
In my thesis I tell about sexual abuse I had to deal with when I was 14 years old. I also try to realize influences of that incident in my life and art. I aim to examin my past in more general context, for example society´s ways to react in differet ways for sexual abuse depend on victim´s sex. I compare my way to handel sexual abuse in my art to Tracey Emin´s style to advance subject. I analyse my comics and paintings in context of my past and I try to express corrupt of sexual abuse in my whole life. I mainly handel my traumas of sexual abuse and the relation of those traumas and my art. For me art has been a way to survive for my traumatic past and it has also been way to process my aggressive and negative feelings.
KEY WORDS: sexual abuse, victim, increment, selfreflection, shame, quilty, self-destruction, analyse, art, sosiety, pedophile

 

 

 

SISÄLLYSLUETTELO                                                               

1    Lukijan valmistelu tekstiä varten                                                              
2    Henkilöhistoriani lyhyesti
3    Seksuaalisen hyväksikäytön seuraukset
            3.1   Psykologiset ongelmat
            3.2   Sosiaaliset ongelmat                                                                                                     
            3.3   Seksuaaliset ongelmat                                                                       
            3.4   Fyysiset ongelmat
4    Yhteisön suhtautuminen seksuaalisen hyväksikäytön uhreihin
            4.1   Uhrin rooli
            4.2   Sigmund Freudin vaikutus seksuaalisen hyväksikäytön uhreihin suhtautumisessa
5   Hyväksikäyttäjän profiili
            5.1   Fiksoitunut pedofiili
            5.2   Regressoitunut pedofiili
6   Syyllisyys ja häpeä
7   Sarjakuvien vaikutus taiteelliseen kehitykseeni
            7.1   Perheeni vaikutus taiteelliseen kehitykseeni
8   Sarjakuvien sisällöstä
            8.1   Analyysi nimettömästä sarjakuvanovellistani
            8.2   Analyysi 30 demonia –sarjakuvanovellistani
9   Väkivaltaiset seksifantasiat
            9.1   Omat seksifantasiani
10   Seksuaalisuuteni kehitykseen vaikuttaneita tekijöitä
11   Ulkonäkö erilaisuuden ilmentämisen välineenä
12   Tracey Emin
13   Analyyseja maalauksistani
           13.1   Yhden vaiheen loppu -maalaus
           13.2    Rakastavaiset -maalaus
           13.3    Naamiot -maalaus
           13.4    Sotajumala -maalaus
           13.5    Taivaan sotakoneet -maalaus
           13.6    Kolme sulotarta -maalaus
14   Loppusanat ja tuntemuksia kirjoitusprosessista

LÄHTEET                                                                                                                 

 



1   Lukijan valmistelu tekstiä varten

Kirjoitan tämän opinnäytetyön kirjallisen osuuden varhaisnuoruudessa kokemani traumatisoivan seksuaalisen hyväksikäyttötapauksen pohjalta. Aion tarkastella hyväksikäyttökokemustani ja sen vaikutuksia taiteessani vertaamalla omia teoksiani Tracey Eminin teoksiin ja analysoimalla sarjakuviani ja maalauksiani. Opinnäytetyössäni tutkin lyhyesti myös yhteiskunnan eriäviä suhtautumistapoja nais ja miespuolisiin uhreihin, sekä omaa asemaani yhteiskunnassamme. Tarkoitukseni on tutkia itseäni myös psykologisesta näkökulmasta enemmän tai vähemmän tyypillisenä uhrina. Lisäksi tulen käyttämään uudempia ja vanhempia teoksiani, sekä muutamia otteita päiväkirjoistani esimerkkeinä havainnollistaessani trauman aiheuttamia tunnetiloja ja käyttäytymismalleja.

Koen tarpeelliseksi nostaa asian esiin myös siksi, että seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi joutuminen on yhteiskunnassamme valitettavan yleistä. Hyväksikäyttöjen yleisyydestä huolimatta aiheesta puhutaan mielestäni vieläkin liian vähän, sekä apua ja vertaistukea uhreille on niukasti tarjolla. Uhreille on tyypillistä kantaa syyllisyyden ja häpeän tunteita, jotka hankaloittavat ja estävät avun hakemista ja asiasta puhumista, mikä entisestään lisää seksuaalisesta hyväksikäytöstä vaikenemista yhteisössämme.
Opinnäytetyöni on näin ollen myös kuvaus henkisestä kasvusta ja asteittaisesta paranemisesta menneisyyden vaiettujen asioiden auki repimisen myötä. Kirjoittamani teksti valottaa toivoakseni taiteellista itseilmaisua myös terapeuttisena välineenä, joka mahdollistaa muuten liian tuskallisten asioiden ulos tuomisen ja aggressioiden purkamisen itseään tai muita vahingoittamatta.

 

2   Henkilöhistoriani lyhyesti

Äitini velipuoli, eli enoni Jussi Paavo Jääskeläinen käytti minua seksuaalisesti hyväksi kun olin neljätoistavuotias. Asuin tuolloin äitini luona, sillä vanhempani olivat eronneet. Äitini oli hyvinkin tietoinen siitä, mitä minun ja enoni välillä tapahtui, mutta hän ei mitenkään puuttunut asiaan tai ilmaissut olevansa huolissaan minusta. Kaksi itseäni nuorempaa sisarusta ja vanhempani käsittävän perheen sisällä asiasta ei keskusteltu, vaikka enoni vieraili äitini luona niihin aikoihin useamman kerran ja hyväksikäyttö toistui.

Vanhempani ovat aina pitäneet minua varhaiskypsänä ja ikäistäni paljon kehittyneempänä, joka varmaankin osaltaan on vaikuttanut äitini ratkaisuun olla puuttumatta hyväksikäyttöön. Luulen hänen ajatelleen minun olleen jo neljätoistavuotiaana kypsä päättämään siitä, kenen kanssa harrastan seksiä. Toisin sanoen epäilen äitini uskotelleen itselleen edellä mainitulla verukkeella, että hänen velvollisuutensa vanhempanani ei olisi puuttua asiaan mitenkään. Samoihin syihin luulisin enonikin vedonneen laiminlyödessään vastuunsa aikuisena ihmisenä.

Samaan aikaan vuonna 1997 ollessani neljätoistavuotias, siirryin ala-asteelta Hollolan Kastarista yläasteelle Salpakankaalle ja jouduin koulukiusatuksi. Lienee sanomattakin selvää, että olemuksessani tapahtui silminnähtävä muutos, josta siskoni ja isäni muutamaan otteeseen ilmaisivat huolensa. Viiltelin käsivarteni syville haavoille kerta toisensa jälkeen ja sulkeuduin omaan sisäiseen maailmaani, johon kenelläkään ei ollut pääsyä. Suunnittelin itsemurhan tekemistä ruiskuttamalla suoneeni ilmaa ja olin hankkinut apteekista ruiskun ja injektioneuloja valmiiksi. En kuitenkaan koskaan yrittänyt toteuttaa suunnitelmiani, mutta tieto siitä, että voisin lopettaa kärsimykseni, oli lohtua antava. Piirsin entistä enemmän seksiin ja väkivaltaa käsitteleviä kuvia, joita olin tosin piirtänyt jonkin verran jo ennen hyväksikäyttöä. Näyttäessäni piirroksia enolleni hän oli ymmärtänyt kuvat suorana flirttailuna ja aloitteena seksiin. Hyvin pitkälti tämän takia katsoin pitkään olleeni itse syyllinen kohtalooni.

Sarjakuvien piirtämisen olin aloittanut jo ollessani toisella tai kolmannella luokalla ja neljätoistavuotiaana olin piirtänyt jo useampia supersankarihenkisiä seikkailuja. Sarjakuvani ja piirrokseni alkoivat kuitenkin saada yhä synkempiä sävyjä koulukiusaamisen jatkuessa ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä syntyneiden traumojen jäädessä vaille muita purkautumisteitä. Toisinaan kirjoitin myös runoja ja yläasteaikoinani aloitin myös päiväkirjan pitämisen.

En suinkaan ollut hiljaa tuoreista kokemuksistani seksuaalisen kanssakäymisen kentällä vaan rehvastelin asialla ystävilleni. En halunnut olla millään tavalla tietoinen siitä, että tapahtunut olisi ollut seksuaalista hyväksikäyttöä, vaan uskottelin itselleni kokemuksen hankkimisen vanhemman miehen kanssa olevan yksinomaan hyvä asia. Kukaan asiasta tietäneistä aikuisista ei myöskään tarttunut asiaan tai kyseenalaistanut kokemuksieni ”normaaliutta” millään tavalla. Neitsyyden menettäminen neljätoistavuotiaana ja vielä omalle enolle, tuntui silloin hyvältä keinolta aiheuttaa pahennusta ja toisaalta myös saada ihailua osakseen.

Olin jatkuvasti masentunut ja ahdistunut, mutta jo niin täysin unohtanut sen, että elämä voisi tuntua mielekkäämmältäkin, että pidin tilaani varsin normaalina. Oksensin monesti syömäni ruoan salassa perheeltäni ja ystäviltäni, sillä halusin olla hoikka ja kaunis. Myös useita kertoja päivässä toistuva pakonomainen masturbointi kuului käsitykseeni jokseenkin normaalista 14 -16 vuotiaan elämästä.  Painajaisissani juoksin pakoon takaa-ajajia, jos ylipäätänsä sain nukuttua ja päivisin yritin selvitä koulussa luokkatoverieni jatkuvasta solvaamisesta piittaamatta. Kiusaamiseni alkoi kun yläasteelle siirtyessäni en suostunut omaksumaan hyväksyttyä pukeutumiskoodistoa vaan käytin erilaisia vaatteita kuin toiset oppilaat. Epäilen osasyyksi koulukiusaamiseeni myös erilaista arvomaailmaani ja vääränlaista kaveripiiriäni. Pahimpina päivinä suunnittelin aseen tai pommin viemistä kouluun, sillä kiusaajani eivät tuntuneet ansaitsevan muuta kuin tuskallisen kuoleman. Kahdeksannen luokan puolivälissä vaihdoin kuitenkin koulua ja vähitellen kiusatun ulkopuolisuus vaihtui muutamiin koulukavereihin ja jopa jonkinlaiseen itsetunnon ja turvallisuudentunteen palautumiseen.
Neljäntoista ja kahdenkymmenen ikävuoden välillä minulla oli useita kymmeniä eri seksisuhteita pääasiallisesti itseäni vanhempien miesten kanssa. Vain yksi näistä suhteista oli vakava seurustelusuhde ja kesti yli kaksi kuukautta. Ollessani yhdeksäntoistavuotias mainitun pidemmän seurustelusuhteen aikana sain ensimmäisen orgasmini harrastaessani seksiä toisen kanssa. Seurustelun ohella minulla oli seksisuhteita muidenkin miesten kanssa, sillä koin yksiavioisen parisuhteen ahdistavana ja luonnottomana instituutiona. Seurustelukumppanilleni en tosin sallinut samanlaisia vapauksia vaan odotin yksin riittäväni täyttämään hänen seksuaaliset tarpeensa. Olin myös ajoittain väkivaltainen kumppaniani kohtaan ja perustelin itselleni lyömisen olevan oikein, sillä hän oli kuitenkin vain mies. Muutenkin asenteeni olivat kärjistetyn epätasa-arvoisia, sillä sisimmässäni kannoin halua kostaa kokemani vääryyden kaikille miehille.

Opiskelin kolme vuotta vaatetusartesaaniksi ja valmistumisen jälkeen aloitin opinnot metallikalustelinjalla, mutta kyseinen koulu jäi kesken. 21 vuoden iässä muutin ensimmäiseen omaan asuntooni ja pian sen jälkeen hain ensimmäisen kerran apua masennukseeni terapeutilta. Koin terapiasta olevan sen verran apua, että jatkoin siellä käymistä muutaman kuukauden ajan. Varsinainen hyöty kyseisistä tapaamisista oli, että sain kuulla enoni käyttäneen minua seksuaalisesti hyväkseen ja että tapahtuneella on jotain tekemistä nykyisen ahdistukseni kanssa. Terapeuttini ei kuitenkaan katsonut aiheelliseksi läpikäydä tapahtunutta sen enempää. Mielialani ja itseluottamukseni paranivat vähäksi aikaa, mutta seuraavana syksynä tilani oli taas entistä huonompi. Pahimpina kausina pelkäsin olevani lopullisesti sekoamassa, haudoin itsemurhaa ja koin olevani totaalisen yksin. Päiväkirjoissani toistuu kuvaus siitä, kuinka rintakehääni tuntui olleen ammuttu valtava reikä. Sisälläni oli vain tyhjä aukko siinä, missä elämänilon ja rakkauden tunteiden olisi kuulunut olla.

Parinkymmenen ikäisenä hakeuduin töihin seksiliikkeisiin strip-tease tanssijaksi, sillä tarvitsin rahaa ja katsoin miesten ihailun ja huomion olevan itsetunnolleni hyväksi. Pärjäsin kohtalaisen hyvin ja vietin monesti viikonkin putkeen vieraassa kaupungissa työskennellen aamusta iltaan. Pääasiallinen tulonlähde privaattiesityksissä olivat asiakkailta saadut tipit, jotka vaihtelivat viidestä kahteensataan euroon, riippuen siitä, mihin asiakkaiden toiveisiin suostui. Aluksi pidin tiukkaa linjaa sen suhteen, että annoin asiakkaiden vain kosketella itseäni maksusta, mutta itse en tehnyt mitään. Varsin nopeasti luovuin olosuhteisiin nähden tekopyhältä vaikuttavista rajoista ja suostuin jopa seksiin tarpeeksi suuresta korvauksesta ja miellyttävän asiakkaan sitä ehdottaessa. Työskentelin lähinnä koulujen kesäloma-aikaan ja monesti myös viikonloppuisin ja satunnaisesti tuurasin keikkansa peruneita strippareita. Työskentelin privaattitanssijana yhteensä kolme vuotta välillä aktiivisemmin ja välillä pitkiä taukoja pitäen.

Voiko parisuhteella ja rakkaudella oikeasti täyttää sisäisen tyhjyyden?
En usko. Sen voisi ehkä täyttää vastausten ja itsensä etsimisellä?
Elämä ei tule koskaan valmiiksi.
En suostu vieläkään myöntämään, että yksinäisyys huonontaisi elämäni laatua mitenkään merkittävästi ja tuskinpa tulen sitä koskaan tietämään, vaikka huonontaisikin.
Jotenkin vain tiedän, että tulen viettämään elämäni yksin. Ehkei rakkaus ole minua varten?

Lainaus päiväkirjastani 24.3.2004

 

Käsitykseni sosiaalisista suhteista muuttuivat kasvaessani aikuisemmaksi aina vain esineellistävimmiksi. Yleisesti ottaen ihmiset edustivat minulle välineitä joita saattoi käyttää oman tahtonsa mukaisesta päämääriensä tavoitteluun. Näkemykseni ihmissuhteista sopivat ennemminkin shakkiotteluun, kuin tasa-arvoiseen kanssakäymiseen. Saavuttaakseen asioita oli osattava pelata ja tehdä oikeita siirtoja. Pidin itseäni taitavana manipuloijana ja sain perverssiä nautintoa sosiaalisten pelieni pelaamisesta. Peliä pelasin houkuttelemalla seksikumppanini kiintymään itseeni ja sopivan tilaisuuden tullen petin hänen luottamuksensa ja käytin intiimejä tunnustuksia julmasti kulloistakin uhria itseään vastaan. Voittaminen näissä peleissä tarkoitti viimeisen sanan sanomista, toisen osapuolen nöyryyttämistä ja haavoittamista henkisesti enemmän, kuin mitä itse haavoittui.

Kesällä 2004, noin puoli vuotta metallikalustelinjan kesken jättämisen jälkeen sain idean Kansanopiston kuvataidelinjalle hakemisesta, ja pääsin sisään. Oikeastaan vasta kansanopiston pienessä ja varsin nuorista taiteilijanaluista koostuvassa yhteisössä koin kuuluvani ryhmään, jolla on itseni kanssa jollain oleellisella tasolla yhteistä. Sain ystäviä, jotka hyväksyivät minut sellaisena kuin olin ja aiemmin epäoleelliselta tuntunut taiteilijan ura alkoi tuntua yhä enemmän omalta jutultani. Päätin hakea Lahden taideinstituuttiin Kansanopiston jälkeen. Pääsin Taideinstituuttiin opiskelemaan ja varsin nopeasti koulun alkamisen jälkeen otin yhteyttä koulupsykologiin univaikeuksien takia.

Koulupsykologista, jonka vastaanotolla kävin ensin, ei ollut pitkäaikaisempaa iloa, sillä varasin kesän jälkeen jälleen uuden ajan. Tällä kertaa pääsin psykologin hoitoon, joka todella osasi auttaa minua ja aloitin menneisyyteni läpikäymisen sen sijaan, että psykologi olisi vain keskustellut kanssani senhetkisistä mielentiloistani. Käsittelin lapsuuttani sekä seksuaalisesta hyväksikäytöstä aiheutunutta syyllisyyttä. Jouduin kohtaamaan myös omat vääristyneet näkemykseni seksistä valta-alistussuhteiden välineenä. Koko käsitykseni sosiaalisesta vuorovaikutuksesta oli pahasti vääristynyt ja pitkään jatkunut tunteiden patoaminen oli vaikeuttanut tunteiden ilmaisuani. aloitin pitkän ja hitaan uusien toimintamallien opettelemisen.

Pala kerrallaan minun oli pakko kyseenalaistaa itseni ja toimintatapani tullakseni tietoiseksi hyväksikäytön ja vanhempieni aiheuttamien traumojen persoonaani kohdistuvasta rasituksesta.  Käsivarsien viiltelyn olin lopettanut ennen kuin täytin yhdeksäntoista, mutta menneisyyden kohtaamisesta aiheutuva tuska aiheutti vastustamatonta halua palata fyysisen kivun tuottamaan helpotukseen. Opettelin erottamaan asiat mitkä lisäisi omaa hyvinvointiani niistä, jotka saivat minut voimaan huonommin ja vähitellen tarve viiltelyyn ja itseni satuttamiseen alkoi vähetä. Sain Taideinstituutissa tapaamiltani ystäviltä vertaistukea ja kannustusta raskaan henkisen prosessini läpikäymiseen ja voimaa ja lohtua toi tieto siitä, että valitettavan moni ihminen ympärilläni oli kokenut vastaavan kohtalon lapsuudessaan tai nuoruudessaan. Avauduin kokemuksistani ensimmäistä kertaa myös äidilleni ja sisaruksilleni, jotka kokivat helpotuksena sen, että perheemme traumaattisesta menneisyydestä oli viimeinkin avattu keskustelu. Useiden keskustelujen jälkeen äitini pyysi minulta anteeksi sitä, ettei ollut pystynyt kantamaan vastuutaan vanhempana. Sain ensimmäistä kertaa kuulla, että siskoni ja äitini olivat olleet minusta todella huolissaan, mutta kyvyttömiä ilmaisemaan välittämistään.

Päästessäni asioiden käsittelyssä sille asteelle, etten enää ajatellut olevani itse syyllinen siihen, että enoni oli käyttänyt minua hyväkseen, otin yhteyttä poliisiin ja tein rikosilmoituksen tapahtuneesta. Valitettavasti rikosilmoituksen ylöskirjannut poliisi ei ottanut minua kovinkaan vakavasti vaan naureskeli kertomilleni yksityiskohdille. Yli kymmenen vuotta vanha tapaus ei ollut enää oikeustoimikelpoinen, koska lainsäädäntö oli ollut tapahtuman aikaan toisenlainen ja minun olisi pitänyt tehdä ilmoitus enostani vuoden sisällä siitä, kun täytin kahdeksantoista. Poliisin asenne ei luonnollisestikaan lisännyt luottamustani yhteiskuntajärjestelmäämme kohtaan, vaikka psykologi sanoikin poliisin asenteen olevan valitettavan yleistä hyväksikäyttötapauksissa. Poliisi suhtautui asiaan juuri niin kuin olin itse itseäni siitä syyllistänyt: neljätoistavuotias pikkuhutsu on kerjännyt munaa ja kun on sitä saanut, niin tulee sitten poliisille kitisemään.

 

3   Seksuaalisen hyväksikäytön seuraukset

Seksuaalisesta hyväksikäytön uhriksi joutuneet ihmiset kärsivät erilaisista ongelmista hyväksikäytön keston, vakavuuden ja laadun mukaan. Nämä kyseisestä johtuvat traumat voidaan jakaa fyysisiin, sosiaalisiin, seksuaalisiin ja psykologisiin oireisiin. Monissa tapauksissa seksuaalisesta hyväksikäytöstä aiheutuneet voimakkaat syyllisyydentunteet ja häpeä estävät uhreja hakemasta apua. Pelko yhteisön suhtautumisesta on myös usein syynä siihen, miksi uhri kokee paremmaksi vaihtoehdoksi olla kertomatta asiasta ulkopuolisille, kuin altistaa oman kunniallisuutensa ja siveellisyytensä kyseenalaistettavaksi.

3.1   Psykologiset ongelmat

Yleisimmiksi oireiksi luetellaan mm. pelot, paniikkikohtaukset, univaikeudet, painajaiset, ärsyyntyvyys, vihanpurkaukset ja äkillinen shokkireaktio kosketettaessa. Tyypillistä on vähäinen itseluottamus ja –kunnioitus, oman kehon aliarvostaminen ja jopa halveksiva suhtautuminen siihen kuten myös käytös, joka vahingoittaa kehoa. Vahingoittavaa käytöstä ovat esimerkiksi alkoholi- ja muut riippuvuudet, ylenmääräinen työnteko tai urheilu, itsensä fyysinen vahingoittaminen ja prostituutio. Masennus, itsemurha-ajatukset, itseensä kohdistuva viha ja syyllistäminen ovat myös tyypillisiä seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi joutuneella ihmisellä.  (www.web4health.info/fi/answers/sex-abuse-effects.htm )
Itselläni ensimmäisinä oireina tulivat käsivarsien viiltely ja pakonomainen tarve hankkia aina vain uusia seksisuhteita. Ajelin myös pääni kaljuksi varsin lyhyen ajan sisällä hyväksikäytön loppumisesta. Itsemurha-ajatukset ja pitkät unettomuusjaksot tulivat myös osaksi elämääni hyväksikäytön jälkeen.

3.2   Sosiaaliset ongelmat

Ongelmat näkyvät mm. vaikeutena toisiin ihmisiin luottamisessa ja kontrollin menettämisen pelkona ihmissuhteissa. Hylätyksi tulemisen kokemukset ja tunne siitä, että on torjuttu, voi aiheuttaa myös eristäytymistä. Kokemus oman yksityisyyden katoamisesta ja irrallaan olemisen tunteet, järkyttyneisyys, turtuneisuus ja vaikeus kokea positiivisia tuntemuksia vaikuttavat monesti myös sosiaalisen elämään. Samoin voi ilmetä tiedostamatonta hakeutumista uudelleen ja uudelleen tilanteisiin, joissa trauma voi toistua.

Olen järjestelmällisesti koko elämäni ajan laittanut poikki ystävyyssuhteitani kun olen kokenut, että ihmiset ympärilläni ovat alkaneet päästä liian lähelle minua. Uusien ystävyyssuhteiden solmiminen on aina ollut hyvin vaikeaa ja luottamuksen saavuttaminen on kestänyt useimmiten vuosia. Olen vain harvoin kertonut ystävilleni todella henkilökohtaisia asioita, sillä olen useimmiten pyrkinyt olemaan parhaani mukaan valmistautunut siihen, että he kuitenkin pettävät luottamukseni.

3.3   Seksuaaliset ongelmat

Seksiä harrastaessa tietynlainen tilanne, koskettaminen tai käyttäytyminen saattaa laukaista hyväksikäytön uhreilla epämieluisia muistoja hyväksikäyttötilanteesta. Vaikeudet seksuaalisessa kiihottumisessa ja orgasmin saavuttamisessa ovat tyypillisiä, kuten myös erilaiset kivun tuntemukset seksin aikana. Joskus hyväksikäytetyt eivät halua harrastaa seksiä lainkaan tai vain hyvin harvoin.

Minulla on koko seksuaalisesti aktiivisen ikäni ollut vaikeuksia kiihottua ja usein olen miettinyt seksin harrastamisen lopettamista kokonaan. Monesti olen kokenut yhdynnän miesten kanssa lähinnä epämukavana ja kohteliaisuudesta kumppaneitani kohtaan olen kokenut parhaaksi näytellä orgasmi sen sijaan, että olisin kertonut todellisista tunteistani.

3.4   Fyysiset ongelmat

Vatsakivut, kipu yhdynnän aikana, kuukautiskivut, pahoinvointi, päänsärky, kipeät hartiat, eli lyhyesti ilmaistuna kaikenlaiset erilaiset kivunkokemukset kuuluvat useissa tapauksissa oireisiin. Syömishäiriöt, sydämentykytykset, hyperventilaatio, välinpitämättömyys arkisia asioita kohtaan ja univaikeudet ovat uhreilla yleisiä. Trauman jälkeiseen stressireaktioon viittaa yli kuukauden seksuaalisen hyväksikäytön jälkeen jatkuva eristäytyminen koulusta, töistä tai muusta normaalista sosiaalisesta elämästä, sekä tapahtuman kieltäminen ja haluttomuus puhua siitä. Tietynlaisten tilanteiden vältteleminen ja tapahtumien uudelleen kokeminen tahattomasti mm. painajaisunien, äkillisten muistikuvien ja fyysisten oireiden muodossa viittaavat myös vahingollisen tapahtuman aiheuttamaan mielen järkkymiseen. Pelon ja vihan tunteet, sekä pakonomainen tapahtumien vatvominen kuuluvat myös monesti stressireaktion oireisiin, jotka lievenevät ajan kuluessa. (http://koti.welho.com/marhalla/TR_normaaleja_traumanjalkeisia_reaktioita.html)

Sairastuin bulimiaan neljätoistavuotiaana ja syömäni ruoan enemmän tai vähemmän säännönmukainen oksentaminen on kuulunut elämääni yli kymmenen vuoden ajan. Minun on edelleenkin vaikea muistaa kertoja jolloin olin yhdynnässä enoni kanssa, sillä painan traumaattiset muistot järjestelmällisesti pois mielestäni. Pelkään ja vihaan suurinta osaa miessukupuolen edustajista, sillä alitajuisesti miellän miehet alistaviksi ja nöyryyttäviksi hirviöiksi, jotka haluavat vain raiskata ja satuttaa kerta toisensa jälkeen.

Lisäksi Merja Laitinen kuvailee kirjassaan Häväistyt ruumiit, rikotut mielet -seksuaalisen hyväksikäytön uhreilla esiintyviä psyykkisiä oireita seuraavasti:

Pahan olon tunne pohjautuu jatkuvaan riitasoinnussa elämiseen itsensä kanssa. Uhrin on lähes mahdoton hyväksyä tai arvostaa itseään. Lisäksi hänen on vaikeaa näyttää toisiin kohdistuvia, heidän toiminnastaan aiheutuvia negatiivisia tunteita. Uhri kerää ja patoaa itseensä sanattomia ja lopulta hallitsemattomissa olevia negatiivisia tunteita. Tunne – elämyksestä voi tulla elämää määrittävä tekijä, joka pakottaa uhrin yhä ahtaammalla. (Laitinen 2004, 220.)

Itseni kohdalla edellä mainittu tunteiden patoaminen näkyy selkeästi muun muassa toistuvien takaa-ajo painajaisten muodossa ja kyvyttömyytenä kohdistaa vihaani selkeästi enoani kohtaan. Perheeni kyvyttömyys puuttua tai lopettaa enoni minuun kohdistamaa seksuaalista hyväksikäyttöä on vahvistanut minulle syntynyttä käsitystä itsestäni arvottomana ja kohtalooni syyllisenä. Kymmenen vuotta jatkunut tunteiden piilottaminen ja kieltäminen on myös tehnyt todella vaikeaksi seksuaalisesta hyväksikäytöstä aiheutuneiden tunnekokemusten käsittelyn ja ylipäätänsä niihin käsiksi pääsemisen terapiassa. Laitisen kirjasta Häväistyt ruumiit, rikotut mielet, käy ilmi myös seksuaalisen hyväksikäytön vaikuttavan oleellisesti uhrien kokemuksiin omasta vartalosta.

He häpeävät alastonta seksuaalista vartaloaan, sillä se sisältää rikotun ihmisyyden ja häpäisyn. Naisilla on vaikeuksia tunnistaa omaa kehoaan tai sen eri osia. He ovat kokeneet sen loppuvan joko kaulaan tai vyötärölle, riippuen siitä, millaista seksuaalinen hyväksikäyttö on ollut muodoltaan ja mihin ruumiinosiin se on kohdistunut. Esimerkiksi Freudin psykoanalyyttinen näkemys ymmärtää häpeän juuri suhteessa alastomaan ruumiiseen. Saksan kielessä die Scham tarkoittaa sekä häpeän tunnetta, että häpyä, naisen genitaalialuetta. Sanat yhtyvät myös suomenkielessä. Seksuaalinen halu, seksi, ruumiillisuus ja koettu mielihyvä muodostavat naisten kertomuksissa omalla voimallaan etenevän häpeänkehän, joka kulkee mukana elämänkulussa. (Laitinen 2004, 223.)

Omassa elämässäni Laitisen ja Freudin käsittelemä vartaloon sitoutunut häpeä on ilmennyt esimerkiksi haluna leikkauttaa rintani pois, viillellä sukupuolielimiäni ja vaihtaa sukupuolta. Suhtautumiseni omiin genitaalialueisiini lähinnä välinpitämätön ja pidän sukupuolielimiäni rumina. Olen lävistänyt häpyhuuleni useilla kookkailla renkailla, sillä koen tarpeelliseksi peittää elimeni rumuutta. Ennen lävistysten hankkimista suunnittelin useampaan otteeseen sisempien häpyhuulieni pois leikkaamista. Olen myös pitkään haaveillut peniksen teetättämisestä naisen sukupuolielimieni lisäksi, sillä minun on vaikeaa hyväksyä ruumiini rajoittumista pelkäksi vastaanottavaksi onteloksi.

 

4   Yhteisön suhtautuminen seksuaalisen hyväksikäytön uhreihin

Häväistyt ruumiit, rikotut mielet -kirjassa Merja Laitinen analysoi insestin uhreille tekemiensä haastattelujen pohjalta sitä, millaisia erilaisia odotuksia, oletuksia ja käyttäytymistä uhrien lähipiirissä on esiintynyt siitä riippuen, kumpaa sukupuolta uhrit edustavat. Yhteisön suhtautuminen seksuaalisesti hyväksikäytettyihin ihmisiin eroaa selkeästi sen mukaan onko uhri tyttö vai poika.

Naiseutta ja naistapaisuutta määrittäviä normeja ovat kiltteys, pyyteettömyys, ystävällisyys, joustavuus ja tunnollisuus. Muiden auttaminen ja tukeminen ovat kiltin tytön ja hyvän naisen määreitä. Naisena oleminen omaksutaan tunnistamalla ja oppimalla naiseuteen liittyviä kulttuurisia odotuksia. Naisen ja tytön paikan määrittelijöinä ovat kautta aikojen toimineet miehet. Se on rakentunut suhteessa muihin, pääasiassa miehiin ja lapsiin. Hoivaaminen ja toisten tarpeiden tyydyttäminen ovat naisten tehtäviä. Niiden kautta on soveliasta tavoitella kiitosta, kiintymystä ja hyväksyntää. Tämän tytöt oppivat jo varhain. Naisten haastatteluissa tulee esiin se, miten feminiinisyyden normit altistavat seksuaaliselle hyväksikäytölle. Niiden kautta hyväksikäyttäjän on ollut helppo alistaa tyttö – kiltti tyttö ei ole kyseenalaistanut miehen tahtoa. Hierarkkinen sukupuolijärjestys on tukenut uhriuttavaa valtaa. Hyväksikäytetyt tytöt ovat täyttäneet kuuliaisuudellaan kaikki kiltin tytön ja hyvän naisen määreet. (Laitinen 2004, 178.)

Tytöt vastuullistuvat monesti itse omasta hyväksikäytöstään, sillä yhteisö leimaa heidät helposti syyllisiksi hyväksikäyttöön siveettömään ja moraalittomaan käytökseen vedoten. Hyväksikäytön uhrin näkökulmasta syyllistäminen mitätöi koetun kärsimyksen ja oikeuden uhriuteen. Laitinen mainitsee joidenkin naispuolisten uhriensa saaneen kuulla jopa suoraa huorittelua kerrottuaan kokemuksistaan julkisesti. Yhteisön suhtautuminen heijastelee monesti myös myyttistä käsitystä siitä, kuinka nainen viettelee aina miehen, riippumatta siitä, onko kyseessä lapsi, nuori vai aikuinen nainen.

Miehet muodostavat kuvaa miehisyydestään omaksumalla miehuuteen kohdistuvia kulttuurisia odotuksia ja vertaamalla itseään toisiin miehiin. Heitä ajaa yhteistoimintaan yhtäältä homososiaalinen halu ja toisaalta tarve kilpailla keskenään ja siten koetella omaa miehisyyttään. Kilpailussa kehittyy hierarkia, jossa toiset ovat maskuliinisempia kuin toiset ja lisäksi ”oikeammalla” tavalla miehisiä. Ystävyyssuhteita koskevissa tutkimuksissa on havaittu, että naisten vaaliessa luottamuksellisia keskinäissuhteita miehet näyttäytyvät useammin ryhmissä kuin pareina. Näin he tarjoavat vahvistuksen toinen toistensa maskuliinisuudelle. Miesten kohdalla tämä vaikeuttaa henkilökohtaisista asioista puhumista. Tutkimukseni miehet kertovat vapaa-ajan vietosta poikaporukoissa. Ne eivät kuitenkaan ole foorumeita, joissa hyväksikäyttökokemuksen voisi tuoda julki, vaan paikkoja, joissa omaa mieheyttä todistetaan ja ansaitaan. Haavoittuvuuden ja uhriutumisen julkituominen olisi kirjoittamattomien sosiaalisten sääntöjen vastaista ja se tuhoaisi kertojan miehisyyden sekä hänen itsensä, että muiden silmissä. (Laitinen 2004, 183.)

Toisen miehen hyväksikäyttämäksi joutuminen altistaa miehen epäilyille omasta homoudesta, sillä heteroseksuaalisuus on yksi tärkeimmistä miehisyyden tunnusmerkeistä. Yhteisö syyllistääkin usein hyväksikäytetyt pojat ja miehet sen perusteella, että uhrit ovat homoja tai ovat käyttäytyneet kuin homot. Uhriuden sijasta hyväksikäytetyt miehet määrittyvätkin homoiksi. Homouden kautta myös heidän ruumiinsa näyttäytyy heille likaisena ja kuvottavana. Tänäkin päivänä elävissä myyttisissä käsityksissä mies nähdään seksuaalisesti halukkaana, jolloin häntä ei voi pakottaa seksuaaliseen kanssakäymiseen vastentahtoisesti. Näennäisesti pojat ovat myös kykeneviä suojelemaan itseään hyväksikäytöltä, sillä he ovat fyysisesti vahvempia kuin tytöt ja maskuliinisuuden normit edellyttävät miehiltä fyysisen ja henkisen haavoittuvuuden salaamista. Näillä myyttisillä käsityksillä on merkittävä valta tehdä miehen uhriutuminen mahdottomaksi. Poikien ja miesten kokemasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä ei myöskään puhuta julkisuudessa, mikä saa useat miesuhrit luulemaan olevansa ainoita.

Huolimatta seksuaalisen väkivallan nousemisesta puuttumista vaativaksi ongelmaksi, palvelujärjestelmän kehittymisestä ja seksuaalisuuden yleisestä arkipäiväistymisestä seksuaalinen hyväksikäyttö on yhä osittain tabu. Seksuaalisuus ymmärretään positiivisena asiana ja siihen liitetään myönteisiä mielikuvia, mutta hyväksikäyttö käsitetään negatiivisena, ei- toivottuna tapahtumana. (…) Äärimmillään myyttien kautta rakentuva todellisuus on uhrien yhteiskunnallista mitätöintiä, joka merkitsee heidän kokemuksissaan uutta riistoa jo tapahtuneen ohella. He eivät saa oikeutusta sen enempää itselleen kokemuksilleenkaan. (…) Ihmisten kertoma seksuaalinen hyväksikäyttö sijoittuu yhteiskunnallisesti näkymättömäksi ja tunnistamattomaksi, jolloin lapsi jää yksin vastuuseen kokemuksensa ratkaisemisesta ja selvittämisestä. (Laitinen 2004, 216.)

Näen selkeinä esimerkkeinä yhteiskunnan mitätöivästä ja asiaa maton alle lakaisevasta asenteesta kokemustani kohtaan sen, että yläasteella harjoittamaani selkeästi käsivarsissani näkyneisiin itsensä viiltelyarpiin ei koskaan puututtu kysymällä tai huomioimalla asiaa millään tavalla. Kouluterveydenhoitaja ummisti silmänsä siinä missä luokanopettajat, opinto-ohjaajat ja vanhempanikin. Erään hyväksikäyttökerran yhteydessä rikkoutuneen kondomin takia pyysin kouluterveydenhoitajalta katumuspillereitä ja hän ohjasi minut terveyskeskukseen raskaustestiin kysymättä neljätoistavuotiaalta tytöltä sen enempää tapahtuneesta. Yhteiskunnassamme on selkeä käsitys siitä, että toisten ihmisten yksityisiksi luettavista asioista ei ole sopivaa kysellä, vaikka tapahtumiin liittyisikin jotain arveluttavaa tai epänormaalia.

Yleisessä tiedossa on seksuaalisen hyväksikäytön yksilön toimintakykyä heikentävät seuraukset, mutta esimerkiksi prostituoituihin, päihteiden väärinkäyttäjiin ja itselleen, sekä muille ihmisille vahingollisiin yksilöihin suhtaudutaan pääsääntöisesti kuin he olisivat itse osansa valinneet. Syihin puuttumisen sijasta hoidetaan useimmiten pelkkiä seurauksia. En väitä, että jokaisen prostituoidun tai alkoholistin kohdalla olisi kyse seksuaalisesta hyväksikäytöstä, insestistä tai seksuaalisesta väkivallasta lapsuudessa, mutta mahdollisesti näihin yhteiskunnan halveksimiin rooleihin ajautuville ihmisille voitaisiin tuoda hieman lähemmäksi mahdollisuus hakea apua myös mahdollisiin traumoihin?

Itse sain oikeanlaista hoitoa vasta 24 -vuotiaana oma-aloitteisen ja aktiivisen hoitoon hakeutumisen tuloksena. Olen ollut 2–6 kuukautta kestäneissä hoitosuhteissa neljän eri psykologin kanssa ja tavannut heitä keskimäärin kerran kahdessa viikossa. Ja joudun aloittamaan hoitosuhteen viidennen psykologin kanssa tämän opinnäytetyön valmistumisen jälkeen. Koulupsykologi, jonka kanssa aloitin hoitosuhteen opinnäytetyöni kirjallisen osuuden aloittamisen aikoihin, ei voi jatkaa työtehtävässään sillä Lahden Ammattikorkeakoulun johtokunta päätti antaa paikan toiselle psykologille.

Silti olen ollut onnekas moneen muuhun vastaavista traumoista kärsivään ihmiseen verrattuna. Suurin osa ei koskaan yhdistä henkistä huonovointisuuttaan menneisyyden traumoihinsa ja näin ollen eivät välttämättä edes hakeudu psykologille. Hoitoon hakeutumisen syy on monesti masennus tai muunlaiset oireet, kuin itse seksuaalinen hyväksikäyttö. Luonnollisestikaan tällaisissa tapauksissa ei pelkällä lääkehoidolla ole kovin kauaskantoisia vaikutuksia ja potilaat ovat usein haluttomia kertomaan kokemuksistaan muuten kuin aivan suoraan kysyttäessä. Kerroin ensimmäiselle psykologilleni menettäneeni neitsyyteni enolleni vasta kun tämä suoraa kysyi, että onko lapsuudessani tai varhaisnuoruudessani tapahtunut jonkinlaista seksuaalista väkivaltaa. Hoitoon hakeuduin alun perin itsemurha-ajatusten ja unettomuuden takia.

 

4.1   Uhrin rooli

Minun on ylipäätänsä ollut aina hyvin vaikeaa näyttää omaa haavoittuvuuttani ja heikkouttani, joten koen uhrin määritelmän vieläkin itselleni vieraana. Näen itseni mieluummin aktiivisena toimijana hyväksikäytössä ja näin ollen leimaudun omissa silmissäni ennemmin syylliseksi, kuin suostun ajattelemaan itseäni passiivisena uhrina, jolla ei ole ollut valtaa omaan ruumiiseensa tai elämäänsä. Uhrin roolin omaksuminen ja syyllisyyden taakasta vapautuminen on minulle vieläkin todella vaikeaa, vaikka pystyn käsittelemään asiaa jo älyllisellä tasolla. Tunnekokemuksiini asti asioiden sisäistäminen ei ole vielä kovin oleellisesti yltänyt.

Tunteiden poissulkeminen, itsensä jäädyttäminen on ollut usein ainoa vaihtoehto uhrien elämässä eteenpäin selviytymiselle. Heillä ei ole ollut oikeutta eikä tilaa näyttää seksuaalisen hyväksikäytön aiheuttamia tunteita, hyväksikäyttäjäänsä kohtaan kokemaansa vihaa, äitiä tai sisaruksia kohtaan kokemaansa pettymystä, tilanteisiin liittyvää avuttomuuttaan, pelkoaan tai suruaan. He ovat olleet pakotettuja kätkemään nämä tunteet sisäänsä. Rationaalinen ajattelu on hallinnut uhrien elämää, myös heidän tunteitaan.
Se on ollut tapa suojata itseään.
(Laitinen 2004, 218.)

Olen ottanut vahvan, aktiivisen ja dominoivan roolin elämässäni niin seksuaalisuuden kuin muunkin sosiaalisen toimimisen saralla välttääkseni uhriksi joutumisen toistumisen. Toisaalta taas kärsin miellyttämisen halusta etenkin seksuaalisessa kanssakäymisessä miesten kanssa. Minulle on sairaalloisen tärkeää todistella itselleni seksuaalista haluttavuuttani miehiltä saamieni kehujen muodossa ja harrastamalla seksiä mahdollisimman monen eri partnerin kanssa.

Todellisuudessa kiinnostukseni seksiä kohtaan on käynyt yhä vähäisemmäksi, mutta asian myöntäminen itselleni on ollut niin vaikeaa, että yllätän toisinaan vieläkin itseni pönkittämästä seksuaalisesti aktiivista kulissiani erilaisilla viittauksilla vauhdikkaaseen seksielämään. Olen rakentanut käsitykseni seksuaalisuudestani jonkinlaisen nymfomaanisen amatsoni -käsitteen varaan, mikä tuntuu olevan yleisen käsityksen mukaan varsin yhteensopiva ulkonäköni kanssa. Se että oma seksuaalisuuteni on tuottanut minulle nautinnon ja ilon sijasta etupäässä henkistä kärsimystä ja tuskaa on tosiasia, jonka pyrin peittämään jopa itseltäni erilaisilla seksuaalisen aktiivisuuden ja avomielisyyden kulisseilla.

Yksin jäämisen ja turvattomuuden kokemus lapsena heijastuu ihmisten käsityksiin itsestään, mikä pohjautuu eroon ja erilaisuuden kokemukselle. Uhrit ovat yrittäneet hahmottaa ympäristönsä vastakohtaisuuksia vasten identiteettiään. Vähitellen he ovat tunnistaneet itsensä toisiksi, arvottomiksi, uhreiksi – häpeän ja inhon kyllästämiksi. (Laitinen 2004, 229.)

Oman naisellisuuden häivyttäminen ulkonäössäni ja sisäiset kokemukseni itsestäni pikemminkin androgyynisenä tai maskuliinisena olentona kuin naisena, viittaavat myös uhrin osan kieltämiseen itseltäni. Omaksun kerta toisensa jälkeen vahvan ja haavoittumattoman, kontrolloivan ja aktiivisen roolin välttääkseni palaamasta heikon, haavoittuvaisen ja alistetun uhrin rooliin. Näin ollen olen omaksunut myös vahvasti maskuliinisuuteen liitettyjä arvoja ja käyttäytymismalleja, sillä alistettu, heikko ja passiivinen sitoutuvat ensisijaisesti feminiiniseen roolimalliin. Olen päätynyt ristiriitaiseen näkemykseen miehisyydestä ja miehistä. Ihannoin ja pakonomaisesti pyrin maskuliinisiksi miellettyjä ihanteita kohti, mutta samaan aikaan vihaan ja pelkään kaikkea sitä, mitä miehinen ylivalta elämässäni edustaa.



4.2   Sigmund Freudin vaikutus hyväksikäytön uhreihin suhtautumisessa


Viimeisen puolentoista vuosisadan aikana trauman vaikutuksista on kiistelty ja trauman aiheuttamien psyykkisten ja fyysisten oireiden aitoutta on kyseenalaistettu. Oikeuslaitoksella on ollut oma roolinsa sen ratkaisemisessa tunnustetaanko traumojen olemassaolo ylipäätänsä ja kuinka trauman aiheuttajaa tulee rangaista. Puhumattakaan siitä millaisia korvauksia uhri voi kärsimyksistään vaatia. Suomessa esimerkiksi raiskauksen uhrien tai murhatun perheenjäsenten omaisten psyykkisestä kärsimyksestä on alettu maksaa korvauksia vasta 1990-luvulla.
Siteeraan seuraavaksi  psykologi ja psykoterapeutti Soile Poijulan Introspekt -sivustolla julkaisemaa tutkimusta Toistaako historia itseään vai voimmeko oppia siitä? Psyykkisen trauman hoito. Tutkimuksessa nousevat hyvin esiin kysymykset siitä, kuinka traumojen vakavuuden määrittely on vaikeaa ja kuinka trauma käsite on varsin tuore yhteiskunnassamme.  
Muisti on aina ollut keskeinen traumatutkimuksessa. Kun psykologit ja psykiatrit ovat omistautuneet tutkimaan trauman vaikutuksia tietoisuuteen, he ovat havainneet traumaattisten muistojen tallentuvan tilariippuvaisesti (state dependent). Tämän vuoksi verbaalinen muisti ei pääse niihin käsiksi ajan kuluessa. Kun traumaattiset muistot on dissosioitu (erotettu) muista elämänkokemuksista ja tallennettu tavallisen tietoisuuden ulkopuolelle, ne voivat nousta esiin näennäisesti käsittämättöminä oireina kuten fyysisinä vaivoina, tietynlaisen käyttäytymisen toistamisena tai elävästi aistittavina uudelleenelämiskokemuksina. Trauman toistuminen henkilökohtaisissa ja sosiaalisissa suhteissa aiheuttaa uhreille voimakasta häpeää ja nähdään yhteiskunnallisesti jatkuvana tragedian lähteenä. Ääriesimerkkinä tästä pidetään prostituoituja, joista useimmat ovat joutuneet lapsuudessaan seksuaalisesti hyväksikäytetyiksi. (Soile Poijula)
Pierre Janet kuvasi 1800-luvun lopulla äärimmäisen voimakkaiden tunteiden häiritsevän informaation prosessointia ja muistiin tallentumista. Potilastyössään hän hoiti traumojen aiheuttamia tiloja. Janet käytti termiä dissossaatioprosessi, jolla hän tarkoitti järkyttävään tapahtumaan liittyvien ajatusten, tunteiden ja havaintojen erillään oloa suuremmasta osasta mielen sisältöä. Hoitona hän käytti trauman paikantamista. Aluksi Sigmund Freud yhtyi Janetin käsitykseen psykopatologiasta ja piti sitä trauman aiheuttamana. Hoidoksi hän määritteli trauman muistamisen ja katharsiksen (puhdistautumisen).

Freudin mukaan hysterian aiheuttaja oli lapsuudessa tapahtunut seksuaalinen hyväksikäyttö. Myöhemmin hän kuitenkin hylkäsi tämän teorian. Enemmistö Freudin potilaista - suurin osa oli naisia, kertoi sukulaistensa ahdistelleen heitä seksuaalisesti, kun he olivat olleet lapsia. Osa syytetyistä hyväksikäyttäjistä oli Freudin kollegoita ja hänen sosiaalisen ja akateemisen seurapiirinsä jäseniä. Freud päätteli, ettei niin yleinen lasten seksuaalinen hyväksikäyttö ollut todennäköistä ja kehitti infantiilin seksuaalisuuden ja tiedostamattoman oidipaalisen konfliktin ja fantasian teoriat selittämään potilaidensa kertomuksia. Freudin käymä kamppailu potilaiden muistojen merkityksestä jatkuu nyt trauma-alan ammattilaisten keskustelussa, josta ääriesimerkki on erityisesti USA:ssa aktiivisesti toiminut "False Memory Syndrome Foundation". Keskustelua valheellisista muistoista voidaan tarkastella sosiopoliittisena ilmiönä. Koska kaltoin kohtelun ja hyväksikäytön todellisuuden yleinen hyväksyminen on historiallisesti suhteellisen uusi ilmiö, nyt on käymässä samoin kuin minkä tahansa aiemmin menneisyydessä torjutun ilmiön tunkeutuessa kollektiiviseen tietoisuuteen. Toisin sanoen se herättää vastustusta, kunnes vastustuksesta kehittyvät uudet rajat ilmiön tulevalle kehitykselle. Vaarana voi kuitenkin olla, että suljetaan silmät tässä hetkessä tapahtuvalta lasten kaltoin kohtelulta ja seksuaaliselta hyväksikäytöltä ja näin vaikeutetaan nyt jo aikuisten, lapsena hyväksikäytettyjen avunsaantimahdollisuuksia. (Soile Poijula)
Jokaisen oman arvion varaan jää kuinka paljon Freudin vuonna 1896 kehittämän viettelyteorian kumoaminen ja hänen potilaidensa lapsuudessa ja nuoruudessa tapahtuneiden seksuaalisten hyväksikäyttökokemusten muistojen pelkäksi fantasiaksi leimaaminen vaikuttaa asenteisiin vielä tänäkin päivänä. Itse näen hyvinkin selkeän syy-seuraussuhteen näiden asioiden välillä esimerkiksi siinä, miten minua kuulustellut poliisi suhtautui kokemaani seksuaaliseen hyväksikäyttöön lähinnä vitsinä. Psykologini kehotti minua tekemään rikosilmoituksen enostani nimenomaan seksuaalirikoksiin erikoistuneelle poliisille, mutta kysyessäni poliisilaitokselta kyseenomaista ammatti-ihmistä, ei siellä edes tiedetty mitä tarkoitin.

 

5   Hyväksikäyttäjän profiili

Se vähä mitä tiedän enoni henkilöhistoriasta tai lapsuudesta puoltaa jokseenkin yleistä näkemystä siitä, että lapsuudessa seksuaalista hyväksikäyttöä kokenut henkilö toistaa omia traumojaan aikuisena. Äidin äidillä on ollut tapana soitella epämääräisiä puheluita ollessaan humalassa, ja muutamissa näissä hänen kanssaan käymistäni keskusteluissa mummoni on syyttänyt äitini isää insestistä. Näin ollen ei olisi kaukaa haettua, että äitini isä olisi lähennellyt seksuaalisesti myös toisesta avioliitostaan syntyneitä lapsia, enoani ja tätiäni. Äitini ei ole ollut halukas keskustelemaan aiheesta, enkä ole halunnut painostaa häntä suorilla kysymyksillä. Enoni kanssa en hyväksikäytön loputtua ole ollut sellaisissa väleissä, joissa kyseisten asioiden kyseleminen olisi ollut mielekästä.

Lainaan seuraavassa osiossa seksuaaliterapeutti Markku Väätäisen pedofiilejä ja hyväksikäyttäjiä koskevia tutkimuksia valottaakseni myös enoni toimintaa. Nähdäkseni hän ei ole yksinomaan ihmishirviö, vaan samalla myös olosuhteiden ja kasvatuksen uhri. Mahdollisesti hän on joutunut joko näkemään insestiä perheessään tai joutunut itse sen uhriksi.

Kun varoitellaan lapsia ja nuoria pusikoissa väijyvistä namusedistä, unohdetaan monesti se ikävä tosiasia, että seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistyy todennäköisimmin joku lapsen sukuun tai perheeseen kuuluva henkilö. Toinen merkittävä ryhmä hyväksikäyttäjiä löytyy uhrin muusta lähipiiristä: tuttavista, naapurustosta, harrastuspiireistä ja joskus myös koulusta.

(…) Melkein aina seksuaalisen hyväksikäytön paljastuminen on suuri shokki ympäristölleen. Paljastuminen jakaa usein yhteisön kahtia suhteessa syyllisyyteen. Valitettavan usein hyväksikäytetyn lapsen tai nuoren lähipiirikin voi asettua uskomaan ja tukemaan hyväksikäyttäjää. Tämä selittyy osittain sillä, että monesti hyväksikäyttäjä on rakentanut lapsen tai nuoren vanhempiin luottamuksellisen suhteen ja varmistanut näin kiinni joutuessaan oman uskottavuutensa lapsen "kuvitteluja" tai "valheita" vastaan. Järkytys omaa lasta tai nuorta kohdanneesta onnettomuudesta selittää osaltaan vanhempien tarpeen aluksi kieltää tapahtuma. (Väätäinen 2000)

Ahdistus ja avuttomuus lamaavat aikuisia ja estävät heitä toimimasta vanhempina, kuten myös oman äitini kohdalla tapahtui. Omalle isälleni, saatikka äidin puolen isovanhemmille en ole koskaan sanallakaan maininnut enoni pedofiilisistä taipumuksista.

Markku Väätäinen esittää myös, että yhteiskuntamme on syvällä sisimmässään monessa mielessä lapsikielteinen tai lapsivihamielinen.

(…) Lapset ja nuoret joutuvat vastaanottamaan ja kantamaan yhteisömme, sukujen, perheiden ja meidän vanhempien ahdistusta, pahoinvointia, sadismia, julmuutta ja seksuaalista sairautta. Tämä pahanolon säilöminen ja kaataminen lapsiimme tapahtuu usein tiedostamatta. Valitettavan usein tämä siirto tai purku tapahtuu seksuaalisena hyväksikäyttönä.
Lapsiin tai nuoriin seksuaalista mielenkiintoa kokevan henkilön kehityshistoriasta ja kasvuympäristöstä voidaan löytää erilaisia riskitekijöitä, jotka saattavat johtaa nuoruudessa tai aikuisuudessa lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja pedofiiliseen persoonarakenteeseen. (Väätäinen 2000)
Väätäinen esittää myös, että lapsia seksuaalisesti hyväksikäyttäneiden hoidoissa on tullut usein esiin heidän oma traumatisoitunut lapsuutensa ja nuoruutensa, jossa on ollut perheiden rikkinäisyyttä, pahoinpitelyä, piittaamattomuutta, henkistä julmuutta tai seksuaalista rajattomuutta ja hyväksikäyttöä. Tässä kohden Väätäinen muistuttaa, että hoitoon hakeutuu vain pieni osa pedofiileistä ja heidän taustansa saattaa antaa virheellisen kuvan hyväksikäyttävän puolen kehittymisestä.
(…) Pedofilian kohdalla puhutaan rakenteellisista seksuaalihäiriöistä - perversiosta, parafiliasta ("harhaviettisyydestä") tai muusta seksuaalisesta sairaudesta. Kaikissa näissä nähdään häiriön syntyneen henkilön persoonallisuuden kehityksen kuluessa ja että se on kiinteä osa henkilön persoonallisuuden rakennetta. Osaa pedofiileistä voidaan pitää myös persoonallisuushäiriöisinä. Tältä osin voimakkaimmin tulee esiin narsistinen persoonallisuushäiriö ja siihen liittyen piittaamattomuus toisen ihmisen tunteista, tässä tapauksessa lapsen. Tämä näkyy pedofiilin toiminnassa jossa oma tyydytys on tärkeämpi kuin lapselle aiheutettu kärsimys. (Väätäinen 2000)
Markku Väätäinen jakaa hyväksikäyttäjät karkeasti kahteen eri profiiliin, fiksoituneisiin ja regressoituneisiin pedofiileihin.


5.1   Fiksoitunut pedofiili


(…) Fiksoituneelle lasten hyväksikäyttäjälle on tyypillistä hyvin laajasti ajatellen lukkiutuminen lapsen maailmaan. Lasten maailma koetaan turvallisena ja siinä tapahtuva kanssakäyminen "välittävänä ja rakastavana". Hyväksikäyttäjä samastuu läheisesti uhriin ja siirtää oman käyttäytymisensä lapsen tasolle.(…)Fiksoituneet pedofiilit tunnistavat oman seksuaalisen kiinnostuksensa olevan pysyvää laatua, samoin he kokevat kiinnostuksen olevan sisäisistä, psykologisista syistä johtuvaa. Taipumuksen laatu tulee heille esiin jo nuoruusiässä. (…)Hyväksikäyttäjä osoittaa paljon positiivisia tunteita lasta kohtaan, hän voi tarjota asioita joita hän on nähnyt lapsen tai nuoren olevan vailla. (…)Samalla lapsi tai nuori toimii hyväksikäyttäjän toiveissa ja fantasioissa henkilönä jonka kautta pedofiilin omat tarpeet läheisyydestä, seksuaalisuudesta ja "rakkaudesta" toteutuvat.
(…)Aluksi hyväksikäyttäjän seksuaalinen käyttäytyminen rajoittuu ei-genitaaliseen läheisyyteen ja sitomisen edetessä mukaan tulee asteittain avoimempaa ja intiimimpää seksuaalista toimintaa. Hyväksikäyttäjä yleensä haluaa lapsen tai nuoren nauttivan seksuaalisista akteista. Pääpaino voikin olla lapsen seksuaalisessa kiihottamisessa, jolloin uhri houkutellaan reagoimaan seksuaalisesti ja hyväksikäyttäjän kannalta positiivisesti. Samalla tapahtuu voimakas lapsen käsitysmaailman hämärtäminen, sitominen salaisuuteen ja syyllistäminen tapahtumista. Tällä tavoin hyväksikäyttäjä saa lapsen tai nuoren vaikenemaan. (…)Useasti pedofiilit kuvaavat toimintaansa "lapsen opettamisena seksuaalisuuteen ja rakkauteen". Todellisuudessa hyväksikäyttäjä on täysin sokea uhrin kokemusmaailmalle tai kieltäytyy havaitsemasta esimerkiksi lapsen pelkoa, tuskaa, pyyntöjä lopettaa tai lapsen kyyneleitä ja avuttomuutta.
(Väätäinen 2000)


5.2   Regressoitunut pedofiili


Omiin havaintoihini ja johtopäätöksiini nojaten luokittelisin enoni selkeästi enemmän tähän ryhmään kuuluvaksi. Tiedän, että hänellä on ollut useita seurustelusuhteita, jotka ovat kaikki kuitenkin päättyneet eroon. Äitini kertoman mukaan naiset ovat sanoneet enoni olevan huono ilmaisemaan tunteitaan, joka on osaltaan johtanut eroamiseen. Hyväksikäyttöni aikaan enoni oli 28 vuoden ikäinen ja vastikään lopettanut muutaman vuoden kestäneen parisuhteensa ja vieraili myös sen takia hieman tavallista useammin sisarensa, eli äitini luona.


(…) Regressoituneissa pedofiileissä tapaamme henkilöitä jotka ajoittain, erilaisissa elämän konfliktitilanteissa ja voimakkaan stressin alla, käyttävät lapsia seksuaalisesti hyväksi. Moni insesti-isä tai -äiti voidaan laskea kuuluvaksi tähän ryhmään. Regressoitunutta pedofiiliä kuvastaa kyvyttömyys ja heikkous aikuissuhteissa, hän kokee olevansa yksinäinen ja hänellä on voimakkaita tyhjyyden tunteita, ahdistuneisuutta ja masennusta. Konfliktitilanteissa hän pakenee vastuunottoa ja korvaa ristiriitaisen aikuissuhteen kanssakäymisellä lapsen kanssa. Regressoituneella pedofiilillä seksuaalisuus kohdistuu suurimman osan aikaa aikuisiin.
Hyväksikäyttäjä kokee seksuaalisen kiinnostuksen lapsiin tilapäisenä itsekontrollin ja arvostelukyvyn pettämisenä. Tekijä ei tunnista tekojen kuuluvan hänen sisäiseen psykologiaansa tai pedofiilisen ominaisuuden olevan osa minuutta. (…) Regressoituneen pedofiilin maailmassa uhri joutuu aikuisen asemaan ja tekijälle pääpaino hyväksikäyttötilanteessa on hänen omassa kiihottumisessaan ja laukeamisessaan. Lapsi on hyväksikäyttäjän kiihottajana ja lohduttajana laitettu aikuisen rooliin. (…) Tekojen motiivina esimerkiksi perheen piirissä voi olla myös kosto. Koettu nöyryytys tai narsistinen loukkaus kostetaan lapselle tai puolisolle. Tällöin seksuaalisella hyväksikäytöllä halutaan nöyryyttää tai rangaista muita perheenjäseniä.
Regressoituneita kuten myös fiksoituneita pedofiilejä kuvastaa usein kyvyttömyys empatiaan, laaja emotionaalinen turtuneisuus ja itsekeskeisyys, tärkeintä on omien tarpeiden tyydyttäminen niin emotionaalisesti kuin fyysisesti. (…) Sietääkseen hyväksikäytön seurauksia hyväksikäyttäjät käyttävät tekoja tai taipumustaan puolustelevaa ajattelua: "Lasten kuluu saada opetusta ja johdatusta seksuaalisuuteen konkreettisella tavalla" tai "lapsi oli kiinnostunut ja halukas, en minä mitenkään pakottanut". Keskeistä on kuitenkin ensisijaisesti kieltää kaikki tapahtunut.
(Väätäinen 2000)


Muistan hyvin enoni vedonneen useampaan otteeseen siihen, että hänen suoranainen velvollisuutensa aikuisena miehenä oli johdattaa kaltaiseni tietämätön, mutta innokas neitsyt seksin ihmeelliseen puutarhaan. Merja Laitisen Häväistyt ruumiit, rikotut mielet -kirjassa mainitaan, että seksuaalisen hyväksikäytön naamioiminen seksivalistukseksi on usein käytetty tapa naamioida lasta tai nuorta vahingoittava käytös myönteiseksi.

 

6   Syyllisyys ja häpeä

Vaikka järjen tasolla nykyään jo tiedänkin, että enoni teki väärin jättäessään aikuiselle ihmiselle kuuluvan vastuun kantamatta, niin tunnetasolla syyllistän itseäni vieläkin siitä, kuinka itse flirttailin enolleni. Alitajuisesti koen saaneeni vain juuri sitä, mitä ansaitsinkin tullessani hyväksikäytetyksi. Syyllisyys ja häpeä tapahtuneesta ovat estäneet minua puhumasta tapahtuneesta isälleni, äidilleni ja sisaruksilleni lähes kymmenen vuoden ajan. Nekin kerrat, jolloin olen tapahtuneesta aiemmin ystävilleni tai rakastajilleni maininnut, eivät ole olleet oikeita keskusteluja vaan tunnekokemuksesta eristettyjä lyhyitä lauseita, joissa tuon esiin sen, että menetin neitsyyteni enolleni ja vähättelyä sen suhteen, kuinka syviä henkisiä haavoja kokemus on minulle aiheuttanut. En yksinkertaisesti ole pystynyt keskustelemaan asiasta ja vieläkin sen esiin tuominen on pienen henkisen kamppailun takana. 7.5.2003 Ensimmäinen psykologini kehotti minua kirjoittamaan kirjeen, jossa kertoisin enolleni tunteistani ja tapahtuneeseen liittyvistä ajatuksistani. En pystynyt tarttumaan kynään ja paperiin. Kirje jäi kirjoittamatta, kunnes 30.10.2007 sain sen viimein ulos itsestäni. Tosin en ole vielä tänä päivänäkään lähettänyt sitä enolleni, mutta vihan purkaminen sanoiksi oli ensimmäisiä vaiheita syyllisyydestä eroon pääsemiseksi. Tämän kirjallinen opinnäytetyön kirjoittaminen vapauttaa minua toivottavasti hieman lisää syyllisyydestäni, sillä voin julkisesti siirtää vastuun omilta harteiltani enolleni ja vanhemmilleni.  

Häpeä ja syyllisyys kanavoituvat usein vihana. Viha kohdistuu ensisijaisesti omaan itseen ja siihen pieneen lapseen, joka tuli hyväksikäytetyksi. Uhrit vihaavat itseään siksi, että he olivat pieniä, tarvitsivat rakkautta ja antoivat itsensä tulla hyväksikäytetyiksi. Toisaalta vihan kohteina ovat usein näkymättömät äidit eli ne henkilöt, joilta uhri olisi aikanaan toivonut apua ja puuttumista tilanteeseen. Uhrit heijastavat vihan myös muihin läheisiin ihmisiin. Vain harvat tutkimukseni naiset tai miehet ovat edenneet niin pitkälle, että heidän vihansa kohteena ovat sen todelliset aiheuttajat, hyväksikäyttäjät. (Laitinen 2004, 224.)

Merja Laitinen kuvailee Häväistyt ruumiit, rikotut mielet kirjassaan syyllisyyden ja häpeän syitä ja seurauksia osuvasti suhteessa omaan käyttäytymiseeni. Itse en ole päässyt tapahtuneen työstämisen kanssa vielä niin pitkälle, että kykenisin kunnolla vihaamaan enoani. Pääsääntöisesti tukahdutan vihani enoani kohtaan ja pyrin ymmärtää miksi hän päätyi tekemään minulle henkistä väkivaltaa. Niinä hetkinä, jolloin pinnan alle padottu vihani nousee pintaan, suunnittelen lähettäväni enolleni postissa kuolleiden eläinten osia uhkauskirjeiden kera tai käveleväni hänen ovelleen aseen kanssa. Toisinaan ajattelen hänet eteeni avuttomaksi, sidotuksi ja alastomaksi niin, että hän ei voi kuin katsella ja kiljua tuskasta kun silvon veitsellä hänen peniksensä veriseksi mössöksi. Silti koen, ettei edes hitain ja tuskallisin kiduttaminen voisi hyvittää edes pientä osaa siitä, mitä olen hänen välinpitämättömyytensä takia joutunut kärsimään.

Vieläkin erilaisissa asiayhteyksissä esiintyvä itseäni vahingoittava käytös on varsin suoraa seurausta yli kymmenen vuotta sitten tapahtuneista asioista. Puran pahaa oloani itselleni rakkaisiin ja läheisiin ihmisiin pystymättä aina pysähtymään ja miettimään, mistä paha oloni kumpuaa. Koettelen lähipiiriäni syytämällä heidän niskaansa aiheettomia syytöksiä sillä pelkään, että hekin kääntävät minulle selkänsä ja jättävät minut yksin. Käyttäytymiseni on huomattavan raskasta ja sietämätöntä niille, joiden kohdalle se kulloinkin sattuu osumaan. Esimerkiksi oman isäni kohdalla tämä on johtanut välirikkoon lähetettyäni hänelle kirjeen, jossa hyökkäävään ja vihaiseen sävyyn kerroin mielipiteitäni vanhempieni kasvatusmetodeista. Eniten kyseisestä käytöksestä kärsin kuitenkin minä itse, sillä koen lopulta aina syyllisyyttä ja huonommuutta purettuani omia ongelmiani ja pelkojani läheisiini.

Sama itsetuhoisuus näkyy myös halussani tehdä itseni nöyryyttävää taidetta, jossa asetan itseni muiden alapuolella olevaksi seksiobjektiksi. Muutamaan otteeseen esiinnyin pienilevikkisessä pornolehdessä, jossa julkaistuissa kuvissa poseerasin muun muassa genitaalialueet täyteen injektioneuloja pisteltyinä ja nänni naulattuna lautaan.  Aikaisemmin olen kontrolloinut itseäni oksentamalla kaiken syömäni ruuan ja paastoamalla joskus pitkiäkin aikoja. Lopetettuani käsivarsieni viiltelyn palasin aina välillä kivunkokemusten pariin vähemmän jälkiä jättävällä tavalla. Seksin harrastamisen jälkeen saatoin pistellä injektioneuloja rintoihini, tai saatoin pyytää kumppaniani lyömään itseäni kasvoihin. Joskus valitsin yhden yön kumppaneikseni miehiä, jotka suhtautuivat minuun alentavasti ja toisinaan suostuin heidän nöyryyttäviin kehotuksiinsa esimerkiksi pukeutumalla johonkin tiettyyn asuun.

Jokapäiväisessä elämässä nöyryyttämisen ja alentamisen tarve näkyy selkeästi myös tavassani puhua itsestäni. Pidän vartaloani usein läskinä ja rumana, sekä käytän itsestäni alentavia ja huorittelevia nimityksiä. Pyrkimykseni enoni käyttäytymisen ymmärtämiseen ja hyväksymiseen siinä valossa, että hän on mahdollisesti itsekin ollut oman isänsä suunnalta kohdistuvan insestin uhri, viittaavat myös siihen suuntaan, että en arvosta itseäni niin paljoa, että kykenisin näkemään itseäni täysin syyttömänä tapahtuneeseen. Kiellän itseltäni oikeuteni uhrin asemaan syyttömänä ja pyrin kantamaan yksin vastuun itseeni kohdistuneesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä, sillä olen ehdollistunut jo niin kauan ajatukseen, että en ansaitse parempaa.

 

7  Sarjakuvien vaikutus taiteelliseen kehitykseeni

Läpi koko edellä kertomani ajanjakson piirsin aktiivisesti sarjakuvia ja välillä käsittelin niissä myös lapsuuttani ja hyväksikäyttöä. Joitain muutaman sivun novelleja julkaisin internetissä vuosina 2000–2004 ja sain paljon järkyttynyttä ja paheksuvaa kritiikkiä aihevalinnoistani. Eräässä viidentoista sivun novellissa käsittelin ylhäisöperheen sisällä tapahtuvaa sadomasokistista insestitapausta. Halusin kyseenalaistaa heteronormatiivisen ydinperheen pyhää asemaa puhtoisen hyvyyden tyyssijana. Suurimmaksi osaksi kuitenkin piirsin seksifantasioitani sarjakuvien muotoon. Useimmiten fantasioilleni pohjautuvissa sarjakuvanovelleissa kuvaan itseni rituaalisen joukkoraiskauksen uhriksi tai osallisena orgioihin.

Koen myös sarjakuvien piirtämisen kautta pystyväni hetkeksi pakenemaan todellisuutta ja myös jäsentämään asioita päässäni ottamalla niihin etäisyyttä kuvaksi piirtämisen kautta. Aiempi psykologini totesikin, että taiteellisella ulosannillani on todennäköisesti ollut ratkaiseva osuutensa siihen, etten todella huonoina kausinani ole ajautunut tekemään loppuelämäni kannalta tuhoisia ratkaisuja.

Vuoden 1998 jälkeen olen vähitellen siirtynyt kokonaan itse omien tarinoideni päähenkilöksi, Judge Dredd -tyylisten maailmanpelastajamachojen ja fiktiivisten naissankarittarien sijaan. Tyyliini niin tarinankertojana kuin piirtäjänäkin ovat vahvasti vaikuttaneet: Petri Hiltunen, Enki Bilal, Miro Manara, Frank Miller, O`Neillin Nemesis, Jodowsky, Mike Mignola, ja Simon Bizley vain joitain ensimmäisenä mieleeni nousseita nimiä mainitakseni.

Olen ahminut intohimoisesti sci-fi-, fantasia-, kauhu- ja kaunokirjallisuutta siitä lähtien, kun opin lukemaan. Myös kirjallisuuden tarjoama vaihtoehtoinen todellisuus on helpottanut nuoruuden vaikeiden aikojen yli selviämisessä, ja tarjonnut uusia kiehtovia visioita sarjakuviin ja maalauksiin. Lapsena inhosin ihmisten piirtämistä ja vasta teini-iässä aloin piirtää sarjakuviini muutakin kuin eläinpäisiä figuureja ja kasvoiltaan epäinhimillisiä hahmoja. Dinosaurus ja H. R. Gigerin luomien alien -hahmojen ihailun myötä piirrokseni olivat hyvin pitkälti liskonpäisiä lihaksikkaita miehiä ja naisia. Enki Bilalin Jumalaton näytelmä -sarjakuvan vaikutuksesta myös omissa piirroksissani alkoi esiintyä Anubista, Horusta ja Bastia muistuttavia hahmoja.

Sarjakuvista periytyy omaleimainen tapani käsitellä ihmisfiguuria varsin tyylitellysti. Itse pidin pitkään tyyliäni piirtää realistisena, sillä sarjakuvien ilmaisukieli oli vaikuttanut niin pitkään ja vahvasti tapaani kuvata asioita. 11–18 vuotiaana, Lasten ja nuorten kuvataidekoulussa, minua pääasiallisesti seitsemän vuoden ajan opettanut Päivi Lassheikki, oli vannoutunut sarjakuvien ystävä ja luonnollisestikin hän kannusti minua eteenpäin harrastuksessani ja tutustutti minut lukuisiin uusiin sarjakuviin. Lassheikin myötävaikutuksella kiinnostuin myös yhä enemmän anatomiasta, sillä sarjakuvissa joutuu piirtämään lähes joka ruutuun käsiä, kasvoja ja vartaloita eri asennoissa. Yksinkertaisesti nopein tapa työskennellä on piirtää mielikuviensa pohjalta sen sijaan, että turvautuisi valmiisiin malleihin jokaisen ruudun ja asennon kohdalla.

Lähes koko siihenastisen elämäni läpi kestänyt kiinteä suhde sarjakuviin näkyi vahvasti tyylissäni tehdä maalauksia ja piirtää. Aloittaessani Lahden Kansanopiston kuvataidelinjan vuonna 2004 en ollut maalannut muutamia yläasteaikaisia öljyväritöitä lukuun ottamatta lainkaan öljy-, akryyli- tai temperamaaleilla. Akvarellit olivat olleet suunnilleen ainut kosketuspintani väreillä työskentelyyn, mustavalkoisten sarjakuvien piirtämisen ollessa ensisijainen mielenkiinnon kohteeni. Kokeillessani väreillä työskentelyä ensimmäisiä kertoja kankaalle ja kovalevypohjalle, olin hämmästynyt värivalintojeni voimakkuudesta ja räikeydestä. Hillityn tummanpuhuvien ja synkkien värien sijaan maalasin elävänmallin kurssilla valokohdat kirkkaan oranssilla ja varjot sinivioletilla. Toki olin akvarelleissani käyttänyt lähes poikkeuksetta  voimakkaita vastavärikontrasteja, mutta yllätin itseni vahvojen värien suosijana myös suuremmissa maalauksissa. Olin kuvitellut synkän ihmiskäsitykseni automaattisesti toistuvan töissäni synkkänä väriskaalana.

Innostuin värien tarjoamista mahdollisuuksista ja sarjakuvapiirtäjän identiteetin rinnalle alkoi kasvaa käsitys itsestäni myös maalarina. Kansanopiston kuvataidelinjan myötä pääsin jälleen työstämään myös Lasten ja nuorten kuvataidekoulun ajoilta tuttua keramiikkaa. Kolmiulotteisten asioiden hahmottaminen tuntui luontevalta myös kipsin ja saven muodossa vaikka pääsääntöisesti olin muokannut kankaasta monimutkaisia ja teatraalisia asuja.

 

7.1 Perheeni vaikutus taiteelliseen kehitykseeni

Omalta osaltaan taiteeseeni on vaikuttanut myös koko sukuni asettamat suuret odotukset lahjakkuuttani kohtaan. Osoittaessani taiteellisia taipumuksia jo siitä lähtien kun kynä alkoi pysyä kädessäni, alkoivat vanhempani, mummoni ja vaarini ylistää tekemiäni töherryksiä. Koska perheemme esikoisena täytin taiteellisesti lahjakkaan lapsen lokeron, piti kahdelle nuoremmalla sisarukselleni keksiä omat karsinansa. Erillisten lokeroiden asettamissa puitteissa meitä voitiin kehua ilman, että sukulaisten tarvitsi kokea syyllisyyttä ylenpalttisen huomion osoittamisesta ainoastaan yhtä lasta kohtaan. Keskimmäinen lapsi sisarusparvessamme sai sosiaalisen ja ulospäin suuntautuneen leiman ja nuorimmainen lokeroitiin avuttomaksi reppanaksi hitaan puheenkehityksensä takia.

Äidin puolella suvusta isoisäni oli taidemaalari, joka tosin laittoi pensselit naulaan kokiessaan, ettei pystynyt kehittymään maalaamisessa. Hän oli itseoppinut maalari ja olisi ilmeisesti kaivannut taiteellista opetusta kehittyäkseen. Äidin isä on myös jonkinnäköinen itetaiteilija ja kehittelee erilaisia projekteja vanhaan navettaan rakennetussa verstaassaan. Isäni puolelta taas isoäitini oli lahjakas käsityöihminen ja mummoni kartanpiirtäjä. Isäni vanhemmat omistavat myös pienen taidekokoelman ja seuraavat kohtalaisella kiinnostuksella maailman taiteen tapahtumia. Isäni äidinpuolen suku on myös ollut parempaa keskiluokkaa ja rikkaampaa porvaristoa. Kyseisten yhteiskuntaluokkien parissa taide on ollut myös huomattavasti arvostetumpaa kuin työläisten parissa, joten vanhemmilleni syntynyt lahjakas tyttölapsi on aiheuttanut enemmän odotuksia kuin suvussa, jossa taiteen arvostus olisi ollut vähäisempää. En missään vaiheessa pettänyt näitä sukuni itselleni asettamia odotuksia, vaan kiinnostukseni piirtämistä kohtaan kasvoi samaa tahtia kuin taitoni.

Lahjakkaat siskoni jäivät auttamattomasti varjooni, vaikka heitä toki myös kannustettiin piirtämiseen ja maalaamiseen. Perheen taiteilijan titteli pysyi silti vakaasti minulla ja sitä pönkitettiin jopa sisarusteni kustannuksella, epäsuoran väheksynnän ja erilaisten lahjojen muodossa. Perheessämme toisteltiin usein sitä, kuinka Katariina on se rauhallinen lapsi ja taiteilija, Laura sosiaalinen hyppelihiiri ja Noora oli vain meidän kahden vanhemman lapsen välimuoto, hieman syrjäänvetäytyvä reppana. Nuorimman siskoni ”reppanuudesta” ei luonnollisestikaan ääneen puhuttu, mutta asia tuli usein esiin kaikennäköisten erikoishuomionosoitusten muodossa vielä sisareni kotoa poismuuton jälkeenkin.

Sisarusparvemme keskimmäinen, Laura, rupesi vasta Taideteolliseen korkeakouluun päästessään uskomaan todella omiin lahjoihinsa ja kykyynsä menestyä käsityöläisenä ja taiteilijana. Sitä ennen Laura oli usein verrannut omia töitään minun tuotantooni ja kokenut olevansa huonompi. Sama pätee myös nuorimpaan sisarukseemme, Nooraan, joka mallipuuseppälinjalla opiskellessaan osoitti olevansa luokkansa lahjakkaimpia, mutta jäi vaille ansaitsemaansa kannustusta sukumme taholta. Epäilen, että isovanhemmilleni ja vanhemmilleni on ollut liian vaikeaa irrottautua kauan jatkuneesta lokeroinnista, jota he ovat minun ja siskojeni suhteen harjoittaneet, vaikka ovatkin nähneet lasten kasvavan ja osoittavan kykyjä myös määritelmien sallimien puitteiden ulkopuolella.

Olen siis saanut kehuja ja kannustusta taiteellisista lahjoistani, mutten juurikaan siitä, millainen olen ihmisenä ja persoonana. Vanhempani määrittelivät luonteeni rauhalliseksi ja hiljaiseksi, sillä piirsin paljon omissa oloissani enkä paikoillani istuessani paljoa meteliä pitänyt. Itselleni onkin ollut järkyttävää havaita oman persoonani ailahtelevuus ja tunneskaalan heittelehtiminen maanisesta riemusta ja egoistisesta esiintymishalusta aina syvään masennukseen ja eristäytymisen tarpeeseen saakka. Se kuva, mikä minulle on itsestäni lapsuudessa rakennettu, poikkeaa monella oleellisella tavalla siitä, miten itseni koen aikuisena. Vanhempieni rakentama kuva vahvasta, itsenäisestä selviäjästä, joka tulee toimeen omillaan, poikkeaa oleellisesti siitä kuvasta, jonka olen itsestäni joutunut terapian myötä muodostamaan. Lyhyen ajan sisällä olen oppinut, että voin tarvittaessa pyytää apua ystäviltäni sen sijaan, että minun tarvitsisi yrittää ratkaista ongelmani yksin. Vaikenemisen ja asioiden omana tietonani pitämisen tilalle on tullut avoimuus ja halu tiiviin yhteisön luomiseen. Vaikenemisen kulttuuri perheessäni on yksi niistä syistä, jotka mahdollistivat sen, että enoni saattoi käyttää minua seksuaalisesti hyväkseen ilman, että kukaan puuttui asiaan. Vanhempieni keskittyessä positiivisen palautteen antamiseen taiteellisesta lahjakkuudestani he samalla laiminlöivät tarpeeni läheisyyteen ja rakkauteen omana itsenäni. Todennäköisesti rakkauden ja hyväksytyksi tulemisen tarpeeni kärjistyivät enoni osoittaessa huomiotaan seksuaalisuuttani ja viehätysvoimaani kohtaan. Olin epävarmuudessani suorastaan potentiaalinen uhri enoni pedofiilisille taipumuksille.

Mainitsin jo aikaisemmin, että ennen Kansanopiston kuvataidelinjalle lähtemistä olin nähnyt itseni enemmänkin käsityöläisenä: tatuoijana, ompelijana ja metalliseppänä, mutta taiteilijan uran koin liian epävarmana ja vieraana. Luulen taideuraa koskevien negatiivisten tunteideni olevan paljolti sen seurausta, että halusin kapinoida sitä lokeroa vastaan, mihin minua oli lapsesta asti työnnetty. Taidekouluun hakeminen ja pääseminen olivat siis täyttymys suvun toiveille ja odotuksille, mutta itse koin sen ristiriitaisesti, sekä luovuttamisena ja alistumisena, mutta myös rohkeutena yrittää elää sillä, mitä eniten rakastan.

Ensimmäinen vuoteni Lahden Taideinstituutissa pisti minut rinnatusten oman tasoisteni, lahjakkaiden ihmisten kanssa. Sitä ennen olin aina poikkeuksetta ollut luokkani tai ryhmäni paras piirtäjä. Asetelma ajoi minut riittämättömyyden tunteisiin ja epäilyksiin omasta lahjakkuudestani, sillä identiteettini perustui hyväksynnän hakemiseen taiteellisen lahjakkuuteni kautta sen sijaan, että olisin tottunut saamaan hyväksyntää persoonallani. Vanhempani ylläpitivät yhä silloin vahvasti käsitystä siitä, kuinka minä olin sisarusparvestamme taiteilija. Kun en enää ollut selkeästi paras ja lahjakkain piirtäjä, ajauduin kriisiin, joka pakotti minut psykologin avustuksella tulemaan tietoiseksi tästä perheessämme tiukasti istuneesta lokeroinnista.

Vanhempiemme suhteen tilanne on pikkuhiljaa korjautunut kun olen keskusteluissamme tuonut selkeästi esiin heidän harjoittamansa luokittelun. Isovanhempieni suhteen asetelma on edelleen sama kuin lapsuudessamme. Tosin äidin äitiini olen katkaissut välini kokonaan hänen täydellisen yhteistyökyvyttömyytensä takia. Mummoni ei suostu vieläkään myöntämään sitä, että hän olisi kohdellut äitiäni huonosti, saatikka omaa alkoholismiaan.

Ensimmäisenä vuonna Taideinstituutissa pakenin tatuointitöideni pariin enkä juuri koskaan viettänyt koululla enempää aikaa kuin mitä kurssien suorittaminen välttämättä vaati. Vasta toisella vuosikurssilla aloin nauttia enemmän vapaammasta ja oman itseni kehittämiseen tähtäävästä opiskelusta taiteen parissa. Toisen Taideinstituutin oppivuoteni aikana läpikävin myös raskaimman osuuden henkisestä paranemisestani, aloin päästä hajulle omasta taiteellisesta tyylistäni ja pyrkimyksistäni, sekä hylkäsin vähitellen minä vastaan muu maailma -ajattelutavan.

 

8   Sarjakuvieni sisällöstä

Vuosina 1993–2008 olen piirtänyt kymmeniä 2–55 sivuista sarjakuvaa, joista ennen 1997 piirretyt ovat tämän tutkimuksen kannalta vähemmän mielenkiintoisia. Käytän niitä lähinnä vain vertailupohjana hyväksikäytön jälkeiselle tuotannolleni. 11 -vuotiaana piirtämästäni ensimmäisestä Pelastaja Black ja vaikea tehtävä -novellistani eteenpäin on havaittavissa tasainen kiinnostuksen ja ilmaisemisen rohkeuden lisääntyminen eroottisten aiheiden kuvaamista kohtaan. Lapsenomainen naiivius päähenkilöiden reaktioiden kuvaamisessa säilyy paljon pidemmälle kuin ensitapaamisen jälkeen ladeltavat rakkauden tunnustukset ja heteronormatiiviset asetelmat.

Kuusitoista kesäisenä piirtämässäni Pelastaja Black (1996) -jatko-osassa on ensimmäinen suora viittaus seksiin, päähenkilön saadessa nuotiolla tanssineelta isorintaiselta naiselta kutsun tulla viettämään yötä majaansa. Tätä ennen Black on katsellut kun hänen miespuolinen toverinsa pää katkaistaan rituaalisesti kirveellä naisen toimiessa pyövelinä. Ensimmäisen kerran varsinaisen seksiaktin olen piirtänyt vuosien 1996–1997 taitteessa valmistuneessa tarinassa, jossa naissankaritar pelastaa vangitun Predator-uroksen ja harrastaa seksiä tämän kanssa uima-altaan reunalla. Seksin jälkeen nainen muuttuu itsekin puoliksi avaruushirviöksi. Neljätoistavuotiaana piirsin miehen ja naisen välisen seksikohtauksen kuvauksen myös Seireenin laulu -nimisessä novellissa, jossa kohtaus päättyy siihen, että nainen on muuttunut luolassa munivaksi valtavaksi Alien-emoksi ja tappaa parittelukumppaninsa. Ensimmäinen naisten välisestä rakkaudesta kertova sarjakuvani on vuodelta 1998–1999, ja siitä eteenpäin tarinoissani esiintyy varsin usein homoseksuaaleja pääosissa. Muistan tuolloin valinneeni homoseksuaalisia teemoja tarinoihini silkasta provosoinnin ilosta, tai ainakin niin perustelin valinnat itselleni. Myös vallankäyttö ja manipulointi nousevat vuonna 1999 sarjakuviini vahvaksi taustateemaksi, vaikka en silloin tietoisesti tuonut niitä esiin.

Vuosina 2001–2002 piirtämässäni seitsemän sivuisessa Make love not war -novellissa kuvaan itseni jonkinnäköiseen fantasiakeskiaikaan sijoittuvaksi naissoturiksi tai amatsoniksi ja osallistun syksyisessä metsässä käytävään taisteluun Taru sormusten herrasta -lainattuja Uruk-Hai -tyylisiä sotureita vastaan. Vastaani asettuu vain pieneen lannevaatteeseen ja miekkaan sonnustautunut atleettinen demonisoturi ja taistelun sijaan harrastamme villiä seksiä taistelutantereen ruumiiden seassa. Miespuolisen kumppanini olen esittänyt hyvin pitkälti objektisoiden ja tilanteen kontrolli on kokoajan selkeästi tarinan sankarittarella, eli minulla. Kuvaan itseni lihaksikkaana ja atleettisena ja seksikumppanilleni olen piirtänyt nänni- ja penislävistyksen. Vartaloiden kuvaus on ihannoivaa ja todellisuuden rujoudesta vieraannutettua. Seksi kuvataan suorituksenomaisena, vaikka esileikkien kuvaamiseen ennen varsinaista penetraatiota on käytetty useampi ruutu. Tarina on selkeästi etäännytetty henkilökohtaisista tunteistani, peloistani ja toiveistani, ja noudattaa hyvin pitkälle pornokuvastosta tuttua kaavaa.  Novelli kertoo enemmän siitä, mitä tuolloin pidin normaalina seksin suhteen, vaikka novelli pyrkii samalla olemaan myös kannanotto rauhanomaisemman kanssakäymisen puolesta.

Edellä mainitun jälkeen 2002–2003 valmistuneessa nelisivuisessa sarjakuvassa pohdin omaa suhdettani ja kokemuksiani maailmasta huomattavasti omakohtaisemmin, edellisen etäännytetyn ihannekuvauksen sijaan. Aloitan novellin piirtämällä itseäni piirtämässä sarjakuvaa ja kuvailen todellisuutta saippuakuplaksi, jonka tahmeaa kalvoa en saa rikottua. Sivulla kaksi rikon ”todellisuuden kalvon” pitkiksi kasvaneilla kynsilläni, miehen ja naisen sukupuolielimillä varustetun omannäköiseni hahmon muodossa. Kuplan puhkaisemisen myötä löydän elämääni uuden tason kivun ja aggression kautta. Lävistytän nännini ja otan tatuoinnin selkääni, sekä viiltelen käsivarteni ylistäen niistä aiheutuvan fyysisen tuskan taivaallisuutta. Seuraavalla sivulla ratsastan miehen päällä saaden orgasmin samalla kun viillän partnerini kurkun auki. Runsaasti ryöppyävä veri roiskuu rinnoilleni ja pääni kallistuu nautinnosta taakse. Lopussa kuitenkin korotan luomisen ja inspiraation kaikkea edellä mainittua suuremmaksi mielihyvän tuottajaksi. Omistaudun taiteelle ja suljen vaikeat ja kipeät tunteeni itseni ulkopuolelle kykenemättömänä käsittelemään niiden aiheuttajaa. Jälleen kerran jätän määrittelemättä pahan olon tuottajan ja alkulähteen kaikkeen itsetuhoiseen toimintaan. Kerta toisensa jälkeen se esiintyy sarjakuvissani ja piirroksissani kyseenalaistamattomana ja määrittelemättömänä tosiasiana, joka kyllä laittaa minut piirtämään, mutta kalvava syyllisyys estää kaivelemasta tuskallisia muistoja niiden alkulähteen selvittämiseksi.

Työskentelytapani sarjakuvien rakentamisen suhteen on alusta asti ollut hyvin vapaa ja vain harvoihin tarinoihin olen laatinut käsikirjoituksen ennalta valmiiksi. Yleensä olen piirtänyt tarinoita useampia kuukausia putkeen ja juonen kulkuun ovat vaikuttaneet tunteeni ja elämäntilanteeni. Lähes jokaisen novellini kohdalla olen tarinan päättämisen lähestyessä käynyt sisäistä kamppailua siitä, millaisen lopun tarinalle laadin ja miten se vaikuttaa lopputulokseen. Juonen loppuun saakka auki jättäminen näkyy monesti myös hajanaisuutena kertomuksessa, sillä pääasiallinen kiinnostukseni on aina ollut visuaalisuudessa tarinan kustannuksella. Monesti olen päätynyt hyvinkin dramaattisiin lopetuksiin, kuten päähenkilöiden itsemurhaan.

 

8.1   Analyysi nimettömästä sarjakuvanovellistani

Valitsin esimerkiksi vuonna 1999 toteuttamani nimeämättömän vampyyrielementtejä sisältävän novellin, sillä tarinan piirtäminen sijoittuu yläasteen lopettamiseen ja varsin angstiseen kauteen elämässäni. Äitini ilmaisi tuolloin hyvin selvästi, että ellen hyväksy hänen uutta miestään, niin saisin muuttaa isäni luokse. Olin tuolloin omaksunut hyvin satanistisia elämänarvoja ja halusin kokea yhteenkuuluvuutta muiden death metal -musiikkia kuuntelevien ja Saatanaa palvovien nuorten kanssa. Tuolloin tapailin myös parhaimmillani kolmea rakastajaani saman viikon aikana ja olin saavutuksestani hyvinkin ylpeä. Tuohon aikaan pidin myös listaa seksikumppaneistani, sillä rakastajieni määrä korreloi suoraan itsetuntooni haluttavana objektina. Käytin itse samankaltaisia vaatteita kuin sarjakuvani päähenkilöt, eli mustia, hyvin paljastavia ja samalla jopa androgyynisiä.

Kyseisessä sarjakuvanovellissa uhraan kissan kutsuakseni Saatanaa ja mustaan s/m henkiseen kumihuppuun, kireään lateksiasuun ja niitteihin sonnustautunut naispuolinen paholainen ilmestyy eteeni. Sielun sijasta Saatana vaatii palkkioksi pimeyden voimistaan kykyni rakastaa ja laitan nimeni hänen tarjoamaansa paperiin. Muutun vampyyriksi, pimeydessä viihtyväksi verta juovaksi olennoksi. Tämän jälkeen harrastan sadomasokistista seksiä tyttöystäväni kanssa ja puremalla häntä kaulaan muutan hänetkin paholaisen kätyriksi. Harmi vain, ettei rakastettuni arvosta yksipuolista päätöksentekoani hänen elämästään, vaan jättää minut. Loppu kuvaa väkivaltaisia elämänarvojani ja tappamisesta saamaani nautintoa, jotka eivät kuitenkaan riitä täyttämään sisälläni olevaa tyhjyyttä. Tavatessani rakastettuni jälleen viiden vuoden kuluttua teemme itsemurhan hyppäämällä katolta toistemme syleilyyn kietoutuneena.

Nimettömässä novellissa on vahvasti esillä halu päästä lopullisesti eroon vaikeasti käsiteltävästä osasta itseäni: tunteista. Lopun ajatuskuplassa rinnastan elämän mielekkyyden ja rakkauden toisiinsa, kun vastaavasti koen oman elämäni edustavan vain vihaa, tyhjyyttä ja hulluutta. Ratkaisu ilman rakkautta ja positiivisia tunteita elettävään elämään näyttäytyy kaiken kivun ja kärsimyksen lopettamisen muodossa, kuolemana. Sarjakuvassani esitän itseni yli-inhimillisenä vampyyrina, joka on oman heikkouteni, yksinäisyyteni ja hyväksynnän kaipuun yläpuolella. Romantisoin itsemurhan voimakkaasti ja teko näyttäytyy ainoastaan ihailtavana, esteettisenä ja luontevana ratkaisuna ongelmiin. Sarjakuvassa ei lainkaan käsitellä sitä, mikä on aiheuttanut niin suurta tuskaa, että halusin tappaa kykyni tuntemiseen. Henkisestä kärsimyksestä pyritään eroon pakenemalla, joko tunteiden kieltämiseen tai kuolemaan.

Novellissa mukana olevassa lesbo- s/m seksikohtauksessa esitetään lähes pelkästään ruoskimista ja viiltämistä, hyväilyjen, suutelun ja penetraation sijaan. Muuten kohtaus noudattaa hyvin vahvasti pornoelokuvien luomaa mielikuvaa lesbojen välisestä seksiaktista. Seksuaalista mielihyvää osoitetaan ilmeettömän mekaanisesti. Suorittaminen ja poseeraaminen ovat keskeisempiä kuin rakkauden ilmaiseminen ja mielihyvä.
Itseni olen sarjakuvaan piirtänyt aikamme kauneusihanteeseen mukautettuna, isompirintaisena kuin olenkaan ja naisellisen sopusuhtaisena. Vyötärölle ei edes kiertyneemmissä asennoissa muodostu yhtä ainutta ihopoimua ja fiktiivinen rakastettuni on lähes täydellinen silikoniblondi. Hänen älyllisiin ominaisuuksiinsa tosin viitataan kirjalla, jota hän on lukemassa sängyssä ennen seksin harrastamista.

 

8.2   Analyysi 30 demonia -sarjakuvanovellistani

Kyseisen sarjakuvan piirtämisen aikoihin opiskelin viimeistä vuotta Hollolan käsi- ja taideteollisessa oppilaitoksessa vaatetusartesaaniksi, jolloin asuin isäni luona maaseudulla Hollolassa, Hatsina -nimisessä kylässä. Vietin elämässäni rauhallisempaa suvantovaihetta ja olin painanut suurimman osan epämiellyttävistä muistoista taka-alalle. Pidin jatkuvaa masennusta ja itseni yksinäiseksi ja onnettomaksi kokemista jokseenkin normaalina. En mieltänyt neitsyyteni menettämistä omalle enolleni seksuaalisena hyväksikäyttönä ja vielä vähemmän tiedostin henkisen pahoinvointini ja kyseisen tapahtuman välistä yhteyttä. Tuolloin en ollut enää vuosiin maininnut asiasta kenellekään, sillä asialla ei ollut enää ”uutuuden viehätystä” ja koin asian enemmänkin kiusalliseksi. Samoihin aikoihin erosin kaksi vuotta kestäneestä, ensimmäisestä vakavammasta seurustelusuhteestani ja hankin itselleni uusia, lähinnä miespuolisia seksikumppaneita internetin kautta. Toteutin samoihin aikoihin myös pitkäaikaisen haaveeni tatuoinnista koko selän kokoisen tribaalikuvion muodossa.

Elokuvateattereissa oli 2001 saanut ensi-iltansa elokuvaversio Taru sormusten herrasta -kirjasta ja ohjaaja Peter Jacksonin näkemys Uruk-Hai sotureista innoitti minut lukuisiin hekumallisiin seksifantasioihin, joissa toinen toistaan isomunaisempi ja kovaotteisempi örkki raiskasi minut vuoron perään. Hekumoin fantasiallani sen verran pitkään, että päätin piirtää siitä myös sarjakuvan.

Novellin aloituksessa ei turhaa viivytellä ennen itse aktiin pääsemistä. Minut valmistellaan seremoniaa varten käskemällä riisumaan vaatteeni ja pukeutumaan hupulliseen viittaan. Miessaattajani muuttuessa yllättäen epäinhimilliseksi demoniksi alan vastustella, mutta minut raahataan väkisin suureen saliin, jossa loput 29 maskuliinisuutta tihkuvaa örkkimiestä odottavat. Käteni sidotaan ja viittani riisutaan ennen kuin minut asetetaan kiviselle alttarille selälleni, reidet levällään. Saattajademoni kynsii vatsaani verisiä naarmuja ja ottaa minut ensimmäisenä muiden katsellessa vierestä. Tämän jälkeen muut demonit työntyvät suuhun, vaginaan ja anukseeni yksi tai useampi kerrallaan. Saadessani orgasmin kahden miehen penetroidessa minua yhtä aikaa, lyö ensimmäinen demoni minua kasvoihin ja kieltää nauttimasta toimituksesta. Menetän tajuntani ja kun taas herään, makaan lattialla ja kolme miestä kusee päälleni.

Sarjakuvassa esitän itseni ensimmäistä kertaa tatuoituna ja lävistettynä, ja hieman aiempien novellieni sankarittaria lihaksikkaampana, vaikkakin täysin alistetun uhrin asemassa olevana. Ruoskimisen ja raiskauksen kuvaaminen on jälleen kerran etäännytettyä ja estetisoitua, miesten ollessa täydellisen atleettisia, isomunaisia ja kohtalaisen hellävaraisia otteissaan tilanteen huomioon ottaen. Oikeastaan vasta viimeisen sivun kohtauksessa, jossa miehet kusevat päälleni, etäännyttäminen hieman katoaa ja lattialla makaavan, avuttoman naisen kokee muunakin kuin himoittavana objektina, joka on leikissä mukana.

 

9   Väkivaltaiset seksifantasiat

30 demonia -sarjakuvanovellin juoni on hyvin tyypillinen joukkoraiskausfantasia, joita esiintyy sekä seksuaalista hyväksikäyttöä kokeneilla henkilöillä, että täysin normaalin seksuaalisen kehityksen läpikäyneillä yksilöillä. Kysymykseen, miksi etenkin naisilla on niin paljon väkivaltaisia seksuaalifantasioita, ei ole yhdenmukaista vastausta, mutta
Maj Britt Bergström Walanin ja Malena Ivarssonin naisten seksifantasioita laajasti kartoittaneessa tutkimuksessa Kielletyt haaveet (1994) esitetään selityksiksi mm. seuraavia teorioita. Yhdeksi syyksi etenkin naisten väkivaltaisille seksifantasioille epäillään seksuaalista turhautumista, mutta seksifantasioissa voi olla myös kysymys siitä, että kuvitellessaan itsensä väkivaltaisten tekojen kohteeksi henkilö mahdollisesti haluaisikin itse pakottaa toisen osapuolen seksiin. Kyseinen siirtymänä tunnettu ilmiö on tuttu myös unien tulkinnasta. Kohteen vaihtaminen toisesta itseensä on näennäinen temppu, jolla fantasian väkivaltaisuus tehdään hyväksyttävämmäksi. Kohteen joustava vaihtaminen tulee esiin myös siinä, että osa naisista vaihtaa fantasioissaan sujuvasti sukupuolta, ja kuvittelee itsensä naisen väkisin ottavaksi mieheksi. Ajatusten ja fantasioiden väkivaltaisuus aiheuttaa monesti myös syyllisyyttä, sillä useimmat naiset ovat yllättyneitä oman alitajuntansa epätasa-arvoisista mies-nais asetelmista. Väkisinmakaamisen kuvittelu voi olla myös eräs tapa käsitellä naiseen jo pienenä istutettua seksuaalikielteisyyttä ja välttää syyllisyydentunteet. Tullessaan pakotetuksi seksiin fantasioissaan ei kuvittelija koe samalla tavalla olevansa vastuussa omista vieteistään, kuin jos fantisoisi olevansa vapaaehtoisesti mukana aktissa. Halua alistua seksifantasioissa esitetään myös haluna taantua lapsen tasolle ja antaa valta itsestä partnerille.

Myös lapsena tai nuoruudessa koettu seksuaalinen hyväksikäyttö tai raiskaus voi toistua mielikuvissa. Fantasia voi olla myös pelkojen käsittelyä. Monet väkivaltafantasiat perustuvat myös todellisiin lapsuusajan kokemuksiin, sivusta nähdyn raiskauksen tai seksuaalisen riiston kohteeksi joutuneitten naisten kohdalla. Kun aikuinen nainen haaveilee, että mies käskee hänen maata hiljaa paikoillaan, tekee hän miehestä samalla isähahmon. Kyse voi normaaleissa perheoloissa eläneen kohdalla olla rakkaudesta isäänsä, mutta käsky ”makaa hiljaa paikoillasi” on tavallinen insestitapauksissa. Fantasia voi näin ollen olla yritys korjata sitä, missä on ollut mukana toistamalla sanat ja tilanteet. Fantasiassa voidaan erotisoida pelätyt asiat, sillä pelko kiihottaa halua ja orgasmin avulla jännitys saadaan laukeamaan. Usein todellisuudessa koettu raiskaus johtaa siihen, että uhri alkaa inhota ruumistaan ja seksuaalisuuttaan ja voi lopettaa fantisoinnin kokonaan. Toisaalta fantasioita voidaan käyttää myös seksuaalisesta väkivallasta johtuvan vihan ja avuttomuudentunteiden purkamiseen.

Kielletyt haaveet -kirjassa korostetaan, että kaikki väkivaltafantasiat kuitenkin perustuvat siihen, että nainen itse asettaa itsensä alttiiksi lavastamalla tilanteen mielessään ja on näin ollen vapaa koska tahansa lopettamaan fantasian. Nainen tietää, etteivät asiat tapahdu hänelle oikeasti, vaan hän on tilanteen herra. Se joka oma-aloitteisesti haaveilee alistamisestaan, ei ole enää alistettu.

Kielletyt haaveet -kirjan kirjoittaneet psykologit esittävät myös ajatuksen, että väkivaltaisissa seksifantasioissa on mahdollisesti kysymys samanlaisesta tavasta esittää asiat kuin taiteessa, kärjistäen ja arjesta irrottaen mahdollisimman suuren tunnelatauksen tavoittelemiseksi. Harvempi nainen oikeasti haluaa tulla raiskatuksi, mutta merkittävällä osalla on väkivaltaisia fantasioita, joissa heidät pakotetaan seksiin, joko yhden tai useamman raiskaajan toimesta. Useimpien naisten elämässä raiskaus on äärimmäinen tapahtuma, joka on mahdollisimman kaukana normaalista arkielämästä, joten fantasioissa tällaiseen äärimmäisyyteen asti meneminen voi tuoda seksiin ”extreme-lisäpotkua”, joka auttaa unohtamaan arjen monotonisen tylsyyden. Harvemmin fantasioissa naista pahoinpidellään psyykkisesti haukkumalla häntä tyhmäksi, mahdottoman laiskaksi tai lahjattomaksi, vaan kyse on useimmiten fyysisen ylivallan edessä alistetuksi tulemisesta.

Nykyseksologian käsityksen mukaan seksifantasiat ovat hyvin tärkeä osa kiihottumista masturboidessa ja monesti myös yhdynnän aikana. Monille naisille oma suosikkifantasia voi olla ”turbonappi”, joka auttaa siirtymään voimakkaaseen kiihotustilaan ja orgasmiin. Fantasioiden toteuttaminen tosielämässä kuitenkin tyrmätään kirjassa, sillä mielikuva ei ole koskaan sama kuin todellisuus ja käytännössä toteutettaessa fantasia latistuu lähes poikkeuksetta.

9.1   Omat seksifantasiani

Omissa fantasioissani haluan usein myös itseäni nöyryytettävän ja häpäistävän julkisesti. Suunnittelen usein tekeväni performansseja, joissa minua naidaan tai päälleni kustaan yleisön edessä. Toisaalta taas hekumoin ajatuksilla performansseista, joissa pahoinpitelen miehiä ja nussin heitä anukseen strap-on dildolla taiteen nimissä. Tiedostan, että tämänkaltaiset itseni häpäisyyn ja nöyryyttämiseen tähtäävät tarpeet eivät toteutettuina palvelisi henkistä hyvinvointiani kaikesta houkuttelevuudestaan huolimatta. Koen niiden olevan enemmänkin kyse samanlaisesta itseni satuttamisen tarpeesta, kuin viilteleminen ja prostituutio.

En ole koskaan halunnut katsella itseäni peilistä samalla kun harrastan seksiä, sillä näen vain oman kehoni epätäydellisyyden ja tilanteen groteskin irvokkuuden. Seksiin liittyy omalla kohdallani hyvin vahvoja häpeän ja syyllisyyden tunteita, mutta koen myös mielenkiintoa seksin ja väkivallan yhdistämistä kohtaan. Erityisen kiihottavia ja usein toistuvia ovat näyt itsestäni puremassa poikki seisovaa fallosta tai viiltämässä miehen kurkkua auki samalla kun saavutan orgasmin uhrini päällä ratsastaen. Mielessäni avautuu kiehtovana näky lapsen raiskaamisesta ja siitä kuinka aivan liian iso kyrpä repii ahtaan reiän itselleen sopivaksi. Väkivaltainen penetraatio maskuliinisen vallan allegoriana ja raiskaus alemman arvon osoittamisen keinona ovat minulle luontevana näyttäytyvää vallankäytön kuvastoa. Alastomaksi riisuminen ja suolien ulos repiminen, sekä avattu, paljas rintaontelo tyhjennettynä sisälmyksistä ja tunteista näyttäytyvät kokemieni tunteiden visuaalisina vastineina.

Joka kerta lukiessani roskajournalismiksi lueteltavaa painotuotetta olen pettynyt kun en saa lukea yksityiskohtaisia kuvauksia siitä, kuinka isä ampui itsensä ja ennen sitä raiskasi lapsensa niin, että aivon kappaleet levisivät pitkin lasten ruumiita. Koen kutkuttavaa halua lukea tarkkoja kuvauksia siitä, kuinka lasten suolet olivat valuneet ulos onteloistaan ja nesteet imeytyneet lakanoihin. Siitä kuinka pikkuhousut jaloista revittyinä lapsukaiset makasivat kerrosvuoteillaan reidet auki retkottaen, isänsä spermat kuivuneina karvattomille häpykummuilleen ja peräsuolet revenneinä ja puoleksi ulos pullahtaneina väkivaltaisen sisään työntymisen seurauksena. Kuvittelen, että suunnilleen jokainen ihminen maan päällä kokee samanlaista mielenkiintoa sosiaalipornon inhorealismia kohtaan, mutta ehkä halu yleistää oma tirkistelyntarpeeni on enemmänkin yritys vapautua väkivaltaisten mielikuvien synnyttämästä syyllisyydestä.

 

10   Seksuaalisuuteni kehitykseen vaikuttaneita tekijöitä

Vanhempani ovat usein korostaneet sitä kuinka avomielisiä ja liberaaleja he ovat, mutta käytännön tasolla esimerkiksi seksistä ei ole koskaan puhuttu kotona. 14 -vuotiaana piirsin yhdyntää ja seksiä kuvaavia piirroksia, mutta seksiin liittyvä varsinainen tieto oli hämärää ja perustui lähinnä pornosta, kirjoista ja sarjakuvista poimittuihin esimerkkeihin. Käsitykseni siitä, miten naisen tulee käyttäytyä sukupuolisessa kanssakäymisessä, oli jo valmiiksi vahvasti värittynyttä. Eikä asiaa yhtään auttanut se, että enoni päätti ottaa seksuaalisen valistamiseni ja opettamiseni asiakseen.

Olen murrosiästä lähtien ollut hyvin tietoinen omasta kehostani ja naiseudestani. Muistan masturboineeni ensimmäisiä kertoja jo 5–6 vuoden iässä ja kokeneeni kiinnostusta seksiä ja seksuaalisuutta kohtaan jo ala-asteella. Ensimmäinen kohtaamiseni eroottisen materiaalin kanssa lienee tapahtunut kuusivuotiaana. Vanhempani katsoessa illalla televisiota, esitettiin jonkinnäköisen hupailuohjelman yhteydessä muutaman sekunnin pätkä pornoa. Pienessä kuvassa ruudulla nainen ja mies olivat alasti ja hinkkasivat kehojaan toisiaan vasten äänekkäästi voihkien. Kuva on syöpynyt mieleeni elävästi ja muistan seuraavan kerran masturboidessani ajatelleeni, että naisen pitää äännellä kummallisesti harrastaessaan seksiä miehen kanssa. 7–8 vuoden iässä kävin keskustelun naapurin lasten äidin kanssa siitä, että onko televisiossa vähissä vaatteissa esiintynyt nainen seksikäs vai ei. Naapurimme oli sitä mieltä, että nainen oli ainoastaan hassusti pukeutunut, sillä hänellä oli kummalliset metallivanteista ja läpinäkyvän valkoisesta kankaasta kyhätyt rintaliivit tissiensä peittona. En ollut täysin varma siitä, mitä seksikäs tarkoittaa, mutta ne oudot rintaliivit vastasivat hataraa käsitystäni siitä, mitä sana tarkoitti.

Myöhemmin 10–12 vuoden iässä minulla ja silloisella parhaalla ystävälläni, joka asui muutaman kilometrin päässä naapurissa, oli tapana soittaa mielestämme eroottista musiikkia ja leikkiä strippaamista. Astelimme kuvitteellista catwalkia pitkin ja mahtipontisin elein riisuimme vaatteemme yksi kerrallaan. Aikuisena kun kerroin ystävättärelleni strippaavani työkseni, hän yllätyksekseni suhtautui asiaan varsin tuomitsevasti, vaikka lapsena juuri hän oli tehnyt aloitteen leikkiimme. Samaisen tytön kanssa jaoin intohimoni sarjakuvien piirtämiseen ja lähes koko ala- ja yläasteajan piirsimme yhdessä omia sarjakuviamme. Jaoimme myös paljon samankaltaisia eroottisia fantasioita ja joskus kesäisin makasimme sumuisella niityllä ja kerroimme toisillemme, kuinka sumun seasta tulisi komeita roomalaissotilaita harrastamaan seksiä kanssamme.

En ole pystynyt enkä halunnut ottaa alistuvaa roolia seksissä, sillä se olisi muistuttanut minua kokemastani hyväksikäytöstä ja pakottanut palaamaan avuttomuuden ja nöyryytyksen tunteisiin. Sen sijaan olen purkanut omaa turhautumistani ja vihaani kohtelemalla miespuolisia seksikumppaneitani alentavasti ja ottamalla järjestelmällisesti aina hallitsevan roolin seksisuhteissani. Tai paremminkin olen valinnut osittain tiedostamatta miespuoliset kumppanini mahdollisimman epätasa-arvoisesti niin, että olen kokenut voivani kontrolloida tilannetta. Seksuaalista mielenkiintoa olen kokenut aina hyvin femiinejä ja kauniita miehiä kohtaan. Useimmiten olen nähnyt heidät lähinnä vain koston välikappaleina ja mahdollisuutena hyvittää kokemaani vääryyttä kohtelemalla seksikumppaneitani huonosti.

Käsittelen taiteessani seksuaalisia aiheita, sillä koen aihealueen samalla sekä luontevaksi että vaikeaksi. Olen luonnollistanut itselleni oman seksuaalisen käyttäytymiseni ja mielihaluni, mutta todellisuudessa tehnyt kaikkeni välttyäkseni vaikean ja epämukavan aiheen ajattelemiselta ja analysoinnilta. Olen vakuutellut itselleni olevani luonnostani vapaamielinen ja perverssi kyseenalaistamatta sitä, mistä nämä halut moniavioisuuteen, sadomasokismiin ja pervoiksi luokiteltuihin tekoihin kumpuavat.

On ollut tuskallista havaita, kuinka toistan samoja roolimalleja, joita äitini on minulle omilla syrjähypyillään tarjonnut, samalla kun käsitykseni nautinnollisesta seksistä on lähes suoraa pornokuvastosta. En ole oikeastaan koskaan pysähtynyt miettimään sitä, mikä minusta oikeasti tuntuu hyvälle ja minkä vain pitää tuntua sen mielikuvan mukaan, joka minulla on seksikkäästä naisesta. Oma miellyttämisen haluni ja tarpeeni tulla hyväksytyksi on ajanut minut tuuliajolle sen suhteen, mikä on osa omaa ”todellista” persoonaani ja mikä ulkopuolelta, lähinnä miesten ja pornoteollisuuden minuun asettamia odotuksia ja vaatimuksia.

Merja Laitinen kuvailee vastaavaa käyttäytymistä häpeäalttiuden toteutumiseksi:

Häpeävä ihminen tarkkailee ruumistaan, olemustaan ja olemistaan jatkuvasti, etsien vahvistusta käsitykselleen itsestään häviäjänä ja muiden silmissä arvottomana. Häpeäalttius voi todellistua myös äärimmäisenä häikäilemättömyytenä, pystyvyytenä ja suorittamispakkona. Uhrin on oltava paras keinolla millä tahansa. Häpeän torjuntamekanismi, voi olla toisiin kohdistuva hyökkäys, joka antaa lievitystä pahaan oloon. (Laitinen 2004, 232.)

Olen kerta toisensa jälkeen asettautunut tilanteisiin, joissa pääsen alistamaan ja nöyryyttämään miespuolisia seksikumppaneitani, samoin kuin olen pyrkinyt todistelemaan itselleni omaa paremmuuttani kuvataiteellisessa lahjakkuudessa, fyysisessä suorittamisessa sekä älyllisten kykyjen suhteen.

Uhri voi näytellä ja rakentaa erilaisia, ristiriitaisiakin rooleja sosiaalisten suhteiden ja erilaisten tilanteiden hallintaan. Usein kyse on kuitenkin uhrin hallitsemattomissa olevista rooleista, jolloin hän on reaktiotapojensa vallassa. Tutkimukseni naiset ja miehet kertovat erilaisista, vaihtuvista rooleista, joita heillä on erilaisissa tilanteissa (kotona, koulussa, harrastuksissa, työssä). Niistä puuttuu aitous, pysyvyys ja jatkuvuus. Vaihtuvat olemisen tavat edellyttävät jatkuvaa itsensä tarkkailua, mikä on uuvuttavaa. Kyse on yrityksestä hallita itseään edes osittain. (Laitinen 2004, 235.)

Olen monesti kokenut myös, että minun tulee kiihottua seksuaalisesti mahdollisimman rankoiksi mielletyistä asioista saadakseni osakseni jonkinnäköistä ihailua ja kunnioitusta, sekä pönkittääkseni myös omaa kuvaani itsestäni erikoisena. Sadomasokistiseen seksiin liitetty shokkiarvo ja epäsovinnaisuus saivat minut aikoinani kiinnostumaan sen harrastamisesta, sekä kuvaamisesta piirroksissa ja sarjakuvissani. Taiteeni on näin ollen toiminut myös oman aktiivista ja dominoivaa roolia ihannoivan seksuaali-identiteettini pönkittäjänä ja auttanut maalaamaan itsestäni kuvaa, jota olen ulkopuolisille halunnut välittää.

Laitinen kuvaa samantyyppisten, epärealististen minäkuvien rakentamista seksuaalisen hyväksikäytön uhreilla usein toistuvaksi käyttäytymismalliksi:

Arjessa selviäminen on edellyttänyt uhreilta ”ihmisen normien”, sosiaalisten odotusten täyttämistä. Useiden elämää on hallinnut itsen saavuttamattomissa olevan ideaali-ihmisen ajatus, jolloin todellisuuden ja tavoitteellisen olotilan välillä on kiinnikuroutumaton kuilu. (Laitinen 2004, 231.)

Tosiasiassa seksuaalinen hyväksikäyttö ja sen seurauksena itse itselleni aiheuttamat lukuisat epämieluisat kokemukset etenkin heteroseksistä ovat saaneet minut lähes välttelemään seksuaalista kanssakäymistä. Syyllisyyden ja häpeän tunteet ovat kietoutuneet monimutkaiseksi vyyhdeksi, joka on tehnyt seksuaalisesta kiihottumisesta vaikeaa ja oman alastoman kehon katselemisesta aktin aikana vastenmielistä. Nykyään elän parisuhteessa naisen kanssa, sillä koen seksin harrastamisen samaasukupuolta olevan kanssa paljon vapaammaksi menneisyyden taakasta, kuin mitä se on miesten kanssa ollut. Kahden naisen välisessä parisuhteessa koen olevani vapaampi ajatusmallejani yhä hallitsevista mies-nainen/valta-alistussuhteesta, joka heterosuhteissani ilmenee monenlaisena oman paremmuuden todisteluna ja alemmuuskomplekseina.

 

11   Ulkonäkö erilaisuuden ilmentämisen välineenä

Käsitykseni omasta kehostani on lähes koko elämäni ajan ollut hyvin negatiivinen ja vertailen omaa vartaloani yleiseen hoikkuutta ihannoivaan kauneuskäsitykseen. Itseinho ja käsitys siitä, että olen läski, ovat määrittäneet suhdettani itseeni voimakkaasti. Olen vuosia harrastanut aktiivisesti liikuntaa ja etenkin punttisalitreeniä muokatakseni vartalostani ihanteideni mukaisen atleettisen ja hoikan. Kahdeksantoista vuoden iässä hankin ensimmäisen, koko selän kokoisen tatuointini ja sen jälkeen otin useampia suurehkoja tatuointeja käsivarsiini, päähäni ja alaselkääni. Koristelin kehoni myös lukuisilla lävistyksillä ja implanteilla. Myöhemmin ajateltuna kehoni kuorruttaminen tatuoinneilla ja lävistyksillä, sekä lihaksien hankkiminen salilla on näyttäytynyt selkeänä kapinana naiselle asetettuja ulkonäkökriteerejä vastaan. Olen järjestelmällisesti ”pilannut” naisellisen ulkokuoreni vapautuakseni itselleni asetetuista määritelmistä naisena.
Pitkät, suorat ja kiiltävät hiukset vaihtuivat hyvin lyhyeen irokeesiin ja sänkeen jo neljätoistavuotiaana. Pukeutumistyylini oli tuolloin muutenkin poikamainen, mutta vaihtui nopeasti Heavy-Metal henkiseksi mustaksi nahaksi ja niiteiksi. Tatuoinneista haaveilin jo yläaste -ikäisenä, mutta ikärajoitukset estivät hankkimasta niitä ennen täysi-ikäisyyttä. Mikä on ehkä vain hyvä, sillä 18-vuotiaaksi mennessä olin päässyt eroon kaikista estoistani ottaa todella suuri tatuointi, ja aiemmin otettu pieni kuva olisi vain haitannut suuremman kokonaisuuden toteuttamista.

Kehoni muokkaaminen on vahvasti sidoksissa myös koulukiusaamiseeni aikana syntyneisiin mielikuviin siitä, kuinka keskellä jokapäiväistä henkistä väkivaltaa haaveilin olevani yli-ihminen vailla heikkouksia. Halusin asettua kiusaajieni yläpuolelle, joko kuvittelemalla kuinka muuttuisin jonkinlaiseksi ihmispedoksi ja teurastaisin heidät tai näkemällä heidät pelkkänä ihmissaastana kiemurtelemassa jaloissani. Käsitykseni itsestäni kehittyi tuolloin vahvasti suuntaan, jossa tunteet olivat heikkoutta jotka oli kiellettävä tai padottava näkymättömiin. Tunteiden näyttäminen hyväksikäytön ja koulukiusaamisen täyttämässä kaoottisessa elämässäni näyttäytyi luovuttamisena ja alistumisena, sillä minun tuli kestää kaikki silmääni räpäyttämättä, ettei minua olisi kiusattu enempää. Suljin pahan olon sisääni ja purin sitä viiltelemällä käsivarsiani, kävelemällä pitkiä lenkkejä metsässä ja piirtämällä väkivaltaisia kuvia.

Tämä maailma on minulle vieras. En ole täältä.
Muistan jotain muutakin. Olen täällä vieras.
Minun maailmani on kaunis.
Se on eritavalla paha maailma.
Mutta aivan yhtä epäirrationaalinen, kuin tämäkin.
En haluaisi olla täällä, haluan takaisin.

Lainaus päiväkirjastani vuodelta 1998.

 

Kuten edellä olevasta päiväkirjasitaatistakin voi havaita, vaalin mielessäni oman persoonani muista poikkeavia puolia, sillä oma erikoislaatuisuuteni auttoi nostamaan itseni kiusaajieni yläpuolelle. Olin lahjakkaampi, älykkäämpi ja henkisesti vahvempi kuin he. Mielikuvissani annoin itselleni piirrosteni ihmisalienin tai eläinpäisten jumalien muodon ja vellovan massan keskellä kuljin toisen, vieraan lajin edustajana. Käsitykseni itsestäni vieraantui ihmisyydestä ja samaistuin enemmän sarjakuvien ja elokuvien fantasiahahmoihin. Aloin haaveilla kehoni muokkaamisesta monin erilaisin tavoin tuodakseni esiin oman erikoislaatuisuuteni. Ihailin dokumenteissa ja lehtien kuvissa näkemiäni todella rankasti kehoaan muokanneita miehiä ja naisia heidän epäinhimillisen ulkonäkönsä ja rohkeutensa tähden.

Vaikka terapian avulla olen oppinut tarkastelemaan itseäni ja omaa toimintaani kyseenalaistaen ja näkemään monesti sen, kuinka paljon toimintani on menneisyyteni traumojen sanelemaa, en tästä huolimatta ole alkanut kokea muokattua kehoani vieraaksi. Vaikka olen ottanut tatuointeja ja lävistyksiä kapinoidakseni ja rakentaakseni suojamuuria oman haavoittuvuuteni ympärille, en koe niitä vääränä ratkaisuna tai epäsopivaksi sen kanssa, mitä olen tällä hetkellä. Kapinahenki on saanut ehkä erilaisia kohteita ja suojamuureista olen pystynyt jossain määrin luopumaan, mutta oma ruumiini palvelee edelleen haluani ottaa kantaa rikkomalla sopivan ja normaalin rajoja.

Merja Laitinen kirjoittaa haastattelemiensa insestin uhrien kokemuksista yhteenvedon, jossa hän tulee kuvanneeksi myös omia kokemuksiani vastaavia käyttäytymismalleja.

Pelkoon sitoutuva sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden kieltäminen on tavallista uhreille. Useimmat naisista ja kaksi miehistä kuvaavat itsensä jossain elämänsä vaiheessa sukupuolettomina neutreina. He eivät löydä paikkaansa heteroseksuaalisuuteen nojaavassa sukupuolijärjestelmässä. (…) Näillä naisilla ja miehillä ei ole kokemusta itsestään sukupuolisina olentoina. He torjuvat sen ja äärimmillään he haluavat tukahduttaa siihen liittyvät ulkoiset tunnusmerkitkin. Heille seksuaalinen kanssakäyminen on vaikeaa, jopa mahdotonta. (…) Sukupuoli merkitsee heille vaaraa. Se on väylä joutua alistetuksi ja seksuaalisen väkivallan uhriksi. (Laitinen 2004, 244.)

Maskuliinisen ja feminiinisen välisen rajan hämärryttäminen omassa kehossani saa lapset kadulla monesti kyselemään vanhemmiltaan, että onko tuo mies vai nainen, mutta suo minulle myös tietynlaisen erikoisaseman, sillä ihmiset eivät automaattisesti tiedä, mihin lokeroon minut laittaa ja miten minua sen lokeron mukaisesti kohdella. Tosin kääntöpuolena on myös monien ihmisten itsestään selväksi oikeudekseen katsoma vapaus kohdella minua kuin sirkusfriikkiä, jonkinlaista nähtävyyttä, jolla ei ole samoja ihmisoikeuksia kuin muilla. Usein minulle huudellaan kadulla ja perääni jäädään tuijottamaan joko hämmästyneenä, ihaillen tai närkästyneinä siitä, että joku kehtaa näyttää noin epäsovinnaiselle. Monet ihmisistä, jotka olen myöhemmin oppinut tuntemaan, ovat kertoneet aluksi hieman pelänneensä minua, sillä ulkonäkööni liitetään selvästi myös aggressiivisia ja epäihmismäisiä piirteitä. Tietoisella valinnallani erottautua yleisesti hyväksytyistä ulkonäköihanteesta asetan itseni yhteisön ulkopuolelle jolloin suurin osa yhteisöstä kokee minut uhaksi.

 

12   Tracey Emin

Koen tietynlaista samastumista englantilaiseen taiteilijaan Tracey Eminiin samankaltaisten henkilöhistorioidemme kautta. Eminin isä jakoi aikansa kahdelle perheelleen ja vietti ilmeisesti vain noin kolme yötä viikossa Eminin perheen luona. Minun tapauksessani syrjähyppyjä teki äitini, kuitenkaan kokonaan lähtemättä rakastajiensa matkaan ennen kuin erosi isästäni. Tracey Emin raiskattiin kolmetoistavuotiaana ja hän käytti suuren osan teinivuosistaan harrastamalla seksiä Margatessa eri miesten kanssa ja ajelehtimalla irtosuhteesta toiseen. Omalla kohdallani seksuaalinen hyväksikäyttö tapahtui vuotta myöhemmin ja vietin samalla tavalla teinivuoteni pakonomaisesti uusia seksikumppaneita etsien. Sekä itseni, että Tracey Eminin kohdalla tuskin on liioiteltua puhua seksiriippuvuudesta tai pakonomaisesta tarpeesta hakea hyväksytyksi tulemisen tunnetta seksuaalisesta ylisuorittamisesta.

Emin kertoo kirjassaan Strangeland reagoineensa seksuaaliseen hyväksikäyttöön 10–15      -vuotiaana lopettamalla syömisen ja kastelemalla sänkyään öisin. Hän kertoo teoksissaan avoimesti myös alkoholismistaan, joka sekin on selkeä oire lapsuuden ja nuoruuden kaltoin kohtelusta. Omalla kohdallani sairastuin bulimiaan ja univaikeudet ja unettomuusjaksot alkoivat. Runsaan alkoholin käyttämisen sijaan pysyttelin pääasiassa selvin päin ja kohotin itsetuntoani asettautumalla humalahakuisten ikätoverieni yläpuolelle. Samanlaista tarvetta moralisointiin ja ylemmyyden tunteeseen koen myös tupakoitsijoiden suhteen. Se mikä Eminin on ajanut rappiollisten ja hitaasti itseään tuhoavien elämäntapojen pariin on itselläni kääntynyt sairaanloiseksi tarpeeksi tarkkailla itseäni ja pysytellä erossa rappiollisiksi mieltämistäni riippuvuutta aiheuttavista asioista. Urheilusuorituksen jälkeen elimistöön tulviva endorfiini on yksi harvoista aiheista, joihin olen sallinut itseni muodostaa riippuvuussuhteen.

Emin työskenteli seksiliikkeessä noin 17 -vuotiaana, mutta hänen työnkuvaansa ei ilmeisesti kuitenkaan kuulunut alastomaksi riisuuntuminen tai itsensä myyminen. Kirjassaan hän kertoo ottaneensa lopputilin sexshopista sen jälkeen kun hänestä oli otettu siellä valokuvia puolialastomana. Oma urani striptease tanssijana seksiliikkeissä päätyi itseni myymiseen. Tosin Tracey Eminin traumaattisiin kokemuksiin on kuulunut myös kaksi aborttia 1990 -luvulla. Omalla kohdallani raskaaksi tulemisista olen selvinnyt katumuspillereillä, joka on psyykkisesti huomattavasti helpompaa. Ilmeisesti ensimmäisen aborttinsa jälkeen Emin tuhosi kaikki maalauksensa ja palasi maalaamisen pariin vasta monia vuosia myöhemmin.

Tracey Eminin teoksissa seksi ja etenkin väkivaltainen seksi ovat usein toistuva teema, samalla tavalla kuin omissa maalauksissani, piirroksissani ja sarjakuvissani. Eminillä on myös selkeästi havaittava tarve esittää itsensä hyvin nöyryyttävässä ja häpeällisessä valossa, jonka tunnistan myös omaksi alitajuiseksi tarpeekseni, joskin olen suurimmaksi osaksi tukahduttanut nämä tarpeeni taiteessani ja toteuttanut niitä vain muilla elämäni osa-alueilla.

Emin ei saanut koskaan varmasti tietää raiskaajansa henkilöllisyyttä ja mm. installaatiossaan To Meet My Past, hän käsittelee aihetta. Vuoteessa oleviin tyynyihin on kirjottu viesti raiskaajalle: “I'm going to get you," ja "And when I do, the whole f***ing worlds [sic] going to know that you destroyed my childhood.''  
Nämä vahvan aggressiivisen tunnelatauksen sisältävät lauseet vastaavat hyvin pitkälti omia tunteitani enoani kohtaan. Tosin järjestelmällisesti jätän mainitsematta hyväksikäyttäjäni nimen, vaikka tiedänkin hänen henkilöllisyytensä ja koko nimensä.

Siinä missä Tracey Emin käsittelee omaa traumaattista menneisyyttään avoimesti ja peittelemättä olen itse suurimmaksi osaksi etäännyttänyt tunteeni taiteestani. Emin esittää itsensä avoimesti suttuisissa piirroksissaan ja performansseissaan vetoamalla katsojiin näyttämällä oman heikkoutensa. Hän suorastaan kerjää huomiota rappiollaan ja uhriudellaan. Itse kätken omat kokemukseni maalausteni yli-inhimillisten ja täydellisyyden ihannetta tavoittelevien hahmojen taakse. Yksi niistä harvoista kerroista jolloin olen taiteessani tuonut esiin hyväksikäyttökokemukseni tuskallisuuden, oli Taideinstituutin toisena vuotena järjestetyllä performanssikurssilla. Tein lyhyen performanssin, jossa ensin riisuin vaatteeni itseäni katsojille esitellen ja kehotin heitä katsomaan millainen pantava huora olen. Seuraavaksi kerroin yleisölleni siitä, mitä enoni on minulle tehnyt ja miten se on vääristänyt kuvani itsestäni. Poistuin paikalta kykenemättä lopettamaan itkemistä, sillä asian esittäminen yleisölle tuntui hyvin tuskalliselta, mutta myös palkitsevalta.

Ensimmäisen kerran esitin kokemani hyväksikäytön muutaman sivun mittaisessa sarjakuvanovellissa nimeltä Lapsuustrauma (2004). Tosin siinäkään sarjakuvassa kokemani viha ja häpeä eivät tule selvästi esiin, vaan jäävät alisteisiksi keveähkölle käsittelytavalle, jossa pyritään pikemminkin repimään huumoria aiheesta, kuin tuomaan tapahtuneiden asioiden tuskallisuus lukijalle selvästi esiin.

Sen vähän perusteella, mitä Tracey Eminiin kerkesin tekstini puitteissa tutustumaan, sain käsityksen, että kyseinen henkilö todella kaipaisi ammattilaisen apua traumoistaan selviämiseen. Kirjassaan hän toteaa, ettei varmaankaan olisi enää hengissä ilman kykyään purkaa itseään taiteeseensa. Lukemani perusteella en muuta voisi kuvitellakaan niin täydellisen itsetuhoisen käytöksen perusteella. Tässä kohdin voin allekirjoittaa hänen sanomansa täysin, sillä taiteella on samanlainen merkitys myös omassa elämässäni. Samankaltaisista henkilöhistorioistamme huolimatta olemme Tracey Eminin kanssa valinneet hyvin erilaiset tavat käsitellä menneisyyttämme taiteessamme ja elämässämme. Hän kertoo häpeällisistä kokemuksistaan avoimesti taiteessaan ja pakenee sitä alkoholismiinsa kun taas itse välttelen oman haavoittuvaisuuteni esiin tuomista niin taiteessani kuin elämässänikin. Emin suorastaan rypee omassa heikkoudessaan kun minä taas rakennan ulkonäöstäni ja taiteestani haarniskaa oman haavoittuvuuteni suojaksi.  

 

13   Analyyseja maalauksistani

Olen ottanut tähän esimerkiksi useamman Lahden Taideinstituutissa vuosina 2005–2008 tekemistäni maalauksista. Olen analysoinut maalauksia aikajärjestyksessä vanhimmasta tuoreimpaan, sillä niistä on näin ollen helpompi hahmottaa myös taiteellinen kehitykseni ja sidokset näkemyksissäni tapahtuneisiin muutoksiin. Kyseisissä esimerkeissä tulevat mielestäni selkeästi esiin omien taiteellisten käsittelytapojeni kautta se, miten hyväksikäyttö on vääristänyt minäkuvaani, sekä käsityksiäni sosiaalisista suhteista.

 

                       

13.1   Yhden vaiheen loppu
Valmistumisvuosi 2007. Koko100 x 120 cm. Akryyli kankaalle

Maalasin kyseisen maalauksen kesälomalla 2007 vuokrayksiössäni. Toinen vuosi Taideinstituutissa oli juuri päättynyt ja olin todella innoissani akryyleilla maalaamisesta, sillä koin, että olin alkanut löytää oman tyylini maalata ja kehityin siinä kovaa vauhtia. Maalaus on ensimmäisiä, joissa kokeilin muodon jaottelemista kulmikkaiksi pinnoiksi hieman kubistiseen tyyliin. Taustalla olevan okran sävyisen hahmon käsitteleminen särmikkäinä väripintoina tuntui tuovan hyvän kontrastin etualan hahmon pehmeämmille väri siirtymille.

Lähtökohtana minulla oli silloisen rakastajani luona viikonloppua viettäessäni luonnoskirjaani piirtämä luonnos, jossa muuten maalausta vastaavan näköinen ja samanlaisessa asennossa oleva hahmo kynsii suoliaan ulos vatsaontelostaan. Suhteeni rakastajaani oli vastikään alkanut näyttää yhteisen tulevaisuuden kannalta toivottomalta ja purin pettymyksen ja turhautumisen tunteitani luonnoskirjaani ja myöhemmin maalaukseeni. Suhteen osoittautuessa toimimattomaksi olin hyvin pettynyt, sillä kyseisen ihmissuhteen aloittaminen lähes vuotta aiemmin oli osaltaan vaikuttanut siihen, että hakeuduin koulupsykologille ja haluuni aloittaa menneisyyden painolastin läpikäyminen. Yhden vaiheen loppu -maalauksen työstäminen oli näin ollen myös konkreettisesti yhden elämänvaiheen lopettamista ja uuden aloittamista.

 

                                              
                                  Luonnos maalauksesta Yhden vaiheen loppu

 

Maalauksessa olen käyttänyt pääasiallisesti keltainen/violetti vastaväriasetelmaa, jonka koen todella mielenkiintoisena vahvan valöörikontrastinsa ansiosta. Lopullisessa maalauksessa päätin muuttaa figuurin käsien asennon niin, että suolien ulos repimisen sijasta hahmon kädet ovat vapaina. Taustalle maalasin vain veriroiskeisiin viittaavia punaisia pintoja, sillä halusin tehdä maalauksen hahmon kiertyneestä ja luonnottomasta asennosta tuskaan viittaavan sen sijaan, että kärsimys olisi esitetty niin suoraan, kuin alkuperäisessä luonnoksessa. Alun perinkin olin etäännyttänyt kokemani tuskan luonnoksesta kuvaamalla kärsivän hahmon miespuoliseksi ja kasvottomaksi, mutta halusin etäännyttää aiheen entisestään itsestäni ja inhimillisyydestä jättämällä pehmeään sisukseen viittaavat suolet pois. Voimakas maskuliinisuuden korostaminen suurikokoisen peniksen muodossa on piirre, joka oli aikaisemmin esiintynyt vain piirroksissani, mutta alkoi tämän maalauksen myötä toistua myös maalauksissani.

Hahmo on sulavassa lihaksikkuudessaan, teräviksi kynsiksi venyneiden sormiensa ja luonnottoman ihonvärinsä kanssa kaukana inhimillisestä haavoittuvuudesta ja avuttomuudesta. Vaikka asento on kuvattu tuskaiseen kaareen taipuneena, ei maalaus välitä kivun tunnekokemusta katsojalle. Hahmosta huokuu jänteikäs voima, itsetietoinen seksuaalisuus ja eroottisesti latautunut hurmioituminen. Se repivä tuska, joka luonnoksessa on tavoitettu, häivytetään maalauksessa lähes täysin. Oman kärsimykseni ja pettymykseni kuvaus muuttuu maalauksessa vahvan ja itsetietoisen kulissin pönkittämiseksi.

 

                              

13.2   Rakastavaiset
Valmistumisvuosi 2007. Koko 150 x 120 cm. Akryyli kankaalle

Maalasin tämän maalauksen Yhden vaiheen loppu -työn jälkeen koulussa syksyllä ja tarkoituksenani oli alun perin tehdä pari edelliselle työlle. Maalauksesta piti tulla symbolinen uusi alku tai tuhkasta nouseminen, mutta suunnitelmat muuttuivat työn edetessä. Värimaailmaltaan työt ovat selkeästi yhteneviä kelta-violetin vastaväriasetelmansa ansiosta.

Loppukesästä olin viettänyt enemmän aikaa luokkatoverini Anna-Liisan kanssa ja koulun alkaessa olin jo vakavasti ihastunut häneen. Pyysin häntä seisovassa asennossa poseeraavan naisfiguurin malliksi tarkoituksenani maalata vain yksin ylevässä poseerauksessa seisova naisfiguuri. Maalauspohjan leveämmän muodon takia päädyin maalaamaan kuvaan myös toisen naishahmon ja projektin edetessä istuva nainen sai enemmän itseeni viittaavia piirteitä. Maalausprojektin aikana vietimme Anna-Liisan kanssa tiiviisti aikaa yhdessä, joka johti siihen, että nimesin maalauksen Rakastavaisiksi. Aloimme seurustella myöhemmin syksyllä ja muutimme yhteen.

Käytin valokuvaa mallina vain joissain kohdin seisovaa naishahmoa ja istuva nainen on maalattu kokonaan oman mielikuvani pohjalta. Jälleen kerran olen käsitellyt toisen hahmon selvärajaisilla väripinnoilla ja toisen olen maalannut värialueiden rajat selkeämmin häivyttäen. Tavoittelin ratkaisullani erilaisia materian vaikutelmia ja tuntui luontevalta maalata itseäni esittävä naisfiguuri terävämmän ja kovemman tuntuiseksi. Valintani viittaa selkeästi tarpeeseeni esittää itseni töissäni vahvana ja haavoittumattomana. Hahmoihin ei myöskään ole etsitty minun tai Anna-Liisan näköisyyttä, vaan naiset on esitetty itselleni tyypillisen kauneusihanteen mukaisesti varsin androgyyneinä kasvoiltaan. Asennot ovat jähmettyneet luonnottomiin poseerauksiin, eivätkä hiuksetkaan näytä noudattavan painovoiman lakeja. Figuurien ilmeistä ei heijastu kiintymys toisiaan kohtaan, joten hahmojen todellista suhdetta toisiinsa on vaikea määritellä muuten kuin maalauksen nimen perusteella. 

Asetelmasta, jossa alempi naishahmo miltei koskettaa toista koskematta kuitenkaan, voi havaita oman vieraantuneen käsitykseni rakkauteen ja luottamukseen. Seisovan naisfiguurin vasen jalka muuttuu sorkaksi, joka viittaa paholaiseen ja synnyttää mielikuvia siitä, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää. Taustalla kohoava kaupunki näyttää enemmän demonien asuinsijoilta, Sauronin linnalta tai Danten helvetiltä, kuin inhimillisiltä asumuksilta. Ulkopuolinen maailma näyttäytyy uhkaavana, pimeänä ja synkkänä naisten paistatellessa suorastaan itsevalaisevassa valossa keskellä.

Myöhemmin tarkasteltuna maalausprosessissa ja itse maalauksessa näkyvät selvästi pelkoni suhteen kariutumisesta ja epäluottamukseni seurustelukumppaniani kohtaan. Minun oli todella vaikea luottaa siihen, että hän olisi tosissaan kanssani, eikä karkaisi ensimmäisen kelvollisen miehen matkaan. Koin tarpeelliseksi todistella olevani parempi kuin miehet niin seksuaalisen suorittamisen kuin muunkin yhdessä elämisen suhteen. Pelkäsin tyttöystäväni jättävän minut jos paljastaisin hänelle heikkouteni ja sen kuinka rikkinäinen olin. Samaan aikaan pyrin todistelemaan itselleni kuinka vähän suhteen loppuminen minuun vaikuttaisi. Pelkoni estivät minua puhumasta menneisyydestäni tai tunteistani tyttöystävälleni, vaikka samaan aikaan pyrin rakentamaan välillemme luottamusta. Vasta tyttöystäväni lähdettyä Espanjaan vaihtoon aloin vähitellen kirjoittaa hänelle pitkiä sähköposteja, joissa pystyin kertomaan hänelle ristiriitaisista tunteistani ja peloistani.

 

                          

13.3   Naamiot
Valmistumisvuosi 2007. Koko 60 x 150 cm. Akryyli kankaalle

Naamiot -maalauksen aloitin heti Rakastavaisten jälkeen, sillä minulla oli selkeä visio siitä, kuinka halusin kuvata terapiassa läpikäymääni muutosta itseni näkemisen suhteen. Erilaiset naamiot ovat toistuva teema varhaisemmissakin piirroksissani, sillä liitän niiden sisältämään symboliikkaan ihmisyydelle tyypillisen petollisuuden ja tarpeen peitellä sisintä olemustaan. Peili edustaa itseni näkemistä, mutta myös itseni peilaamista toisten toiveiden ja odotusten kautta. Oikeanpuoleisessa hahmossa olen kuvannut itseni yrittämässä riisua naamiota kasvoiltaan ja valmiina katsomaan itseäni sellaisena kuin olen, mutta kuvajaiseni peilissä pitää edelleen naamion kasvoillaan. Peilistä katsova sininen hahmo on oma, taiteilijan kuvajaiseni, joka ottaa suoran katsekontaktin katsojaan. Tässä hahmossa on hitunen yritystä kuvata omaa heikkouttani ja haavoittumattomuuttani kahden vahvan ja aktiivisen hahmon välissä. Muuten maalaus toistaa täysin itselleni tyypillistä tunnekokemuksen häivyttämistä ja inhimillisyydestä etäännyttämistä epärealistisen värimaailmansa kautta.

Oikeanpuoleisen hahmon olen maalannut selkeästi vasemmanpuoleista särmikkäämmäksi ja androgyynisemmäksi. Naamiota kasvojensa edessä pitelevän figuurin selästä kohoaa käärme, joka Eurooppalaisessa taiteessa mielletään kristillisen luomistarun pohjalta petollisuuden symboliksi. Peilistä kurkottavan hahmon käsi ojentuu toista figuuria kohti, mutta ei kuitenkaan kosketa tätä. Asennot ovat jähmettyneet poseeraamaan ja ilmeet ovat hyvin neutraalit maalauksen kuvaaman tilanteen jännittyneisyyteen nähden.

Maalausprosessin aikana pohdin myös yleisemmällä tasolla sitä, mitä tarkoittaa ”olla oma itsensä”. Käytämme hyvinkin erilaisia naamioita erilaisessa tilanteissa seuran mukaan vaihdellen. Mitä haluamme piilottaa itsessämme toisten katseilta, ja miksi? Mikä meissä on todellista ”omaa itseämme” ja mikä vain toisilta lainattua, omaksuttua ja sulautettua? Minua on myös pitkään kiinnostanut se, miten jokaisen subjektiivinen näkemys omasta itsestään eroaa siitä, miten muut hänet näkevät. Oman kokemukseni mukaan ne henkilökohtaisimmat asiat itsessämme, jotka eniten haluamme kätkeä toisten katseilta ovat itse asiassa meitä kaikkia eniten yhdistäviä. Häpeä, syyllisyys, heikkous ja haavoittuvuus.

 

                                         

13.4   Sotajumala
Valmistumisvuosi 2008. Koko 130 x 60 cm. Akryyli kankaalle

Kyseisen maalauksen tein osana kurssia, jossa piti yhdistää kuva, valo ja veistos. Maalauksen pariksi valoin silikonista n. 30–40 cm korkeita dildo-ohjuksia, joiden sisään pujottelin punaisia ledivaloja. Asetin Sotajumala maalauksen seinälle niin, että yläreuna kallistuu irti seinästä katsojaa kohti ja punaisena loimottavat jouluvalo-ohjukset sen eteen pienelle alttarimaiselle jalustalle. Kohdistin maalaukseen alttarin takana olleen spottivalon ja sammutin muut kapeassa näyttelytilassa olleet valot. Tarkoituksenani oli luoda kirkkomainen tunnelma krusifiksimaisella alttarikuvalla ja silikonista valmistetuilla ”alttarikynttilöillä”, mutta Jeesuksen sijaan palvonnan kohteena on erotisoitu väkivalta ja machoilu.

Alleviivasin rinnastuksia Jeesukseen kärsimykseen ristillä maalaamalla orgaanisten ja metallisten osien liittymäkohdat vertavuotaviksi ja märkiviksi. Halusin tuoda esiin myös näkemystäni siitä, että ihmisen muuttaminen tunteettomaksi koneeksi ei käy tuskattomasti ja ole vailla komplikaatioita. Peilaan maalauksessani myös omia kokemuksiani yrityksistäni muuttua tunteettomaksi suorituskoneeksi, pystymättä vielä irtaantumaan aiheen ihannoinnista. Kuvaan miesfiguurin ylivertaisen maskuliiniseksi kiinnittämällä katsojan huomion hahmon jättimäiseen lävistettyyn penikseen, sekä korostaen lihaksia vahvoilla valo- varjo kontrasteilla. Vertavuotavat haavat eivät vähennä hahmon maskuliinisuutta tai saa sitä vaikuttamaan heikolta. Oma ristiriitainen suhtautumiseni miehisyyteen esiintyy tässä kyseisessä maalauksessa varsin ihannoivana ja ylistävänä. Haluan maalaukseni kautta samaistua voiman, haavoittumattomuuden ja yli-inhimillisyyden illuusioihin.

 

                           

13.5   Taivaan sotakoneet
Valmistumisvuosi 2008. Koko 150 x 280 cm. Akryyli kankaalle

Taivaan sotakoneet -maalaus syntyi varsin pian tyttöystäväni lähdettyä neljäksi kuukaudeksi Espanjaan vaihtoon. Jatkoin siitä, minkä olin edellisessä maalauksessani Sotajumala aloittanut, mutta suuremmassa koossa. Luonnostelin kuvan jyrkänteeltä tippuvista ihmiskoneista, joiden anatomia ja suhteet vääristin tarkoituksella epäinhimillisiksi.

 

                              
                             Luonnos Taivaan sotakoneet - maalausta varten

 

Näillekään hahmoille en maalannut ihmismäisiä kasvoja, vaan hävittäjien keuloja ja vasarahaiden päitä muistuttavat päät, joista törröttää aseiden piippuja. Siinä missä Sotajumala maalauksen kohdalla esitin ihmisen ja koneen liiton suorastaan ihannoiden, halusin tämän maalauksen kohdalla laittaa olentoni syöksymään tuhoon. Mielessäni oli herännyt kapinallisia ajatuksia omaa piilevää maskuliinisuutta ihannoivaa asennoitumistani kohtaan, mutta olin vielä varsin kaukana sen ymmärtämisestä, kuinka jopa oma taiteeni pyrkii tukemaan vahvuuden ja haavoittumattomuuden kulissia, johon oman heikkouteni ja haavoittuvuuteni kätken.

Maalauksesta voi lukea myös oman itsetuhoisuuteni ja epätoivon kamppaillessani eroon hyväksikäyttötraumojeni määrittämistä toimintamalleista. Olin vasta aloittanut parisuhteen ja asetin itselleni kovia paineita suhteen toimivuudesta. Kykenemättömyyteni paljastaa itseäni ja rikkoa omia kulissejani tuoreen kumppanini edessä ruokki riittämättömyyden tunteita, joista olen kärsinyt niin kauan kuin muistan. Jälkikäteen tarkasteltuna näen Taivaan sotakoneet -maalauksessa oman epäonnistumisen pelkoni ja ahdistukseni itselleni asettamien paineiden edessä. Olin umpikujassa, jossa ainoa ulospääsytie oli asioista avoimesti puhuminen tyttöystävälleni vaikka pelkoni kertoivat minulle hänen vain jättävän minut jos näyttäisin heikkouteni.

 


                           

13.6   Kolme sulotarta
Valmistumisvuosi 2008. Koko 150 x 130 cm. Akryyli kankaalle

Idean maalaukseen sain ollessani Orimattilan Kansanopistolla alastonmallina. Ryhmä, jolle poseerasin, oli saanut opettajaltaan tehtäväksi piirtää kolmesta erilaisesta seisovasta asennosta klassinen kolme sulotarta -henkilöasetelma, ja siinä maalaustelineiden edessä seistessä kerkesin miettimään, miten itse toteuttaisin tuon klassikon. Halusin rikkoa aikaisemmissa maalauksissani käyttämääni macho-maskuliinista tapaa kuvata miehisyyttä ja miestä, joten päätin laittaa tähän klassisesti kolmen nuoren naisen muodostamaan ryhmäsommitelmaan kolme nuorta miestä. Häivytin hahmojen sukupuolta korostamalla asentojen feminiinisyyttä ja maalaamalla oikeanpuolimaiselle figuurille rinnat. Mallina käytin maalausta varten ottamiani valokuvia silloisesta rakastajastani, joka mieheksi omaa varsin naisellisen ja oman makuni mukaisen kauniin ruumiinrakenteen.

 Minua kiinnosti myös kuvata yhteiskuntamme tarkkaan rajattua miehisen miehen lokeroa, jossa homoseksuaalisuus, heikkous ja feminiinisyys ovat kiellettyä tai vähintäänkin niiden esiintuominen asettaa miehen yhteisössä marginaaliin. Metalliset, haarniskoihin, turnajaiskypäriin ja fetissi- kaulapantoihin viittaavat metallihäkit mieshahmojen päissä viittaavat myös omiin kokemuksiin siitä, kuinka ympäröivän yhteisön silmissä kelvollisen statuksen säilyttäminen edellyttää oman persoonan typistämistä ja vaikenemista häpeällisiksi mielletyistä mielihaluista ja kokemuksista. En esimerkiksi kovinkaan monille ihmisille ole kertonut lukuisista yhdenyön seikkailuistani saatikka seksuaalisesta hyväksikäytöstäni huoraksi leimautumisen ja väheksynnän pelossa. Minulla on lukuisia kokemuksia siitä, kuinka en voi ilmaista itseäni suoraan ja peittelemättä, vaan olen joutunut vaikenemaan tärkeiksi kokemistani asioista yhteisön asettamien paineiden takia. Tosin tilanne on kääntynyt vähitellen lähes päinvastaiseksi, sillä en useinkaan osaa esittää asioita riittävän diplomaattisesti ja olen loukannut monia tarkoituksettoman suoralla mielipiteitteni esiintuomisella. Vääristyneet käsitykseni sosiaalisista suhteista ja toimintamalleista tulevat selkeästi esiin empatian puutteelta vaikuttavissa tilanteissa, joissa en kykene näkemään omia vallankäyttöön pyrkiviä toimintamallejani. Näin ollen teos kuvaa oman ”todellisen persoonan” etsimisen vaikeutta yhteisön asettamien sosiaaliseen statukseen liittyvien paineiden alla. Olen joutunut luopumaan monella elämänalueella yhteisön hyväksynnästä voidakseni kokea jonkinlaista vapautta olla oma itseni. Parisuhteen aloittaminen naisen kanssa oli yksi selvästi havaittavista sosiaalisen statuksen menettämiseen liittyvistä käänteistä elämässäni. Vanhempieni näennäisen vapaa kasvatus ei todellakaan ole pelastanut minua ”mitä naapuritkin nyt ajattelevat” ajatusmallilta. Päinvastoin, olen aina ollut hyvin tietoinen, siitä mikä sosiaalisessa arvoasteikossa ylenemisen kannalta on välttämätöntä ja hyväksynnän kaipuuni on saanut minut monesti tavoittelemaan noita arvoja. Yhteisön hyväksymistä statusarvoista irrottautuminen näkyy elämässäni lähinnä etääntymisenä yhteisöstä ylipäätänsä. Yhteisössä ulkopuoliseksi asettaminen on lisännyt omaa tarvettani asettua ulkopuoliseksi. Ylenkatson ikätoverieni yleisesti hyväksyttyä tapaa viettää vapaa-aikaansa baareissa ja olen muokannut kehoani enemmän kuin työnantajat yleisesti työntekijöiltään sietävät. Ystäväpiirini on varsin pieni ja rajoittuu lähinnä luovan intohimon omaaviin persooniin. Yleisesti ottaen välttelen kontaktin ottamista vieraisiin ihmisiin ja ylläpidän omaa yksityistä kuplaani, joka sisältää vain itseäni kiinnostavia asioita.

Henkisen taantumisen ja paikoilleni jämähtämisen pelko on saanut minut tekemään monia vaikeasti peruutettavia ja jopa lopullisia ratkaisuja elämässäni, jotta en pystyisi palaamaan entiseen elämääni ja sen edellyttämiin tuhoisiin toimintamalleihin. Esimerkeiksi voisin mainita massiivisten tatuointien ottamisen ja jatkuvan itseni eteenpäin ruoskimisen henkisessä ja taiteellisessa kehityksessäni. Menneisyyteni näyttäytyy asiana, jonka haluan leikata irti itsestäni ja jättää lopullisesti taakseni. Valitettavasti totaalinen irtautuminen ei ole mahdollista, vaan minun on opeteltava elämään menneiden tapahtumien jättämien jälkien kanssa ja opittava uusia ja rakentavia tapoja käsitellä traumojani. Helppoa se ei ole ollut, eikä tule olemaan tulevaisuudessakaan ystävieni, elämänkumppanini, psykologieni ja perheeni tuesta huolimatta. Haluaisin kuitenkin vielä muistuttaa, ettei elämäni ole todellakaan ollut vailla onnellisia ja eteenpäin kannustavia muistoja ja tapahtumia, vaikka menneisyyden tapahtumat luovatkin varjonsa monien asioiden ylle. Vaikeuksien kautta olen saavuttanut laajemman perspektiivin itseeni ja ympäröivään maailmaan, vaikka onkin väärin, että henkinen kasvaminen useimmiten edellyttää traagisia vastoinkäymisiä elämässä.

 

14  Loppusanat ja tuntemuksia kirjoitusprosessista

Valitessani aihetta opinnäytetyöni kirjalliseen osuuteen en ollut vielä täysin sisäistänyt, sitä mihin olin ryhtymässä. Tarkoituksenani kirjoitustyötä aloittaessa oli painottaa huomattavasti enemmän taiteeni analysointiin traumatisoivan hyväksikäyttökokemuksen valossa, mutta kirjoitustyön edetessä työskentelyn painopiste siirtyi menneisyyteni auki repimiseen. Annoin kirjoitusprosessille vapauden viedä mukanaan ja antaa kauan sisälleni padottujen asioiden etsiä tietään ulos.

Kirjoittamisen aloittamisen myötä aloitin myös psykologilla käymisen reilun puolen vuoden tauon jälkeen, sillä öiset painajaiset ja mieleeni keskellä päivää tunkeutuvat muistot tapahtumista tekivät elämästä toisinaan hyvin raskasta. Työskentelyni vahva tukija on ollut avopuolisoni Anna-Liisa, joka on valitettavasti myös joutunut kärsimään seksuaalisuuteeni oleellisesti vaikuttaneen trauman kaivelusta. Parisuhteessamme tämä on näkynyt muun muassa halunani ottaa etäisyyttä ja kieltäytyä seksin harrastamisesta lähes täysin.

Lukiessani Merja Laitisen Rikotut mielet, särjetyt ruumiit -kirjaa huomasin kiihottuvani seksuaalisesti niissä kohdissa, joissa Laitisen haastattelemat insestin uhrit kertoivat heihin kohdistetusta seksuaalisesta väkivallasta. Havainto omista tunteistani oli hämmentävä ja ristiriitainen sen kuvan kanssa, joka minulla oli itsestäni seksuaalisen hyväksikäytön uhrina. Sen sijaan, että omat negatiiviset muistoni olisivat kohtauksia lukiessani ottaneet vallan ja aiheuttaneet voimakasta torjuntaa halusinkin kerta toisensa jälkeen lukea ne kohdat, joissa insestin uhrit yksityiskohtaisimmin kuvailivat ruumiiseensa kajoamista. Kyseisen kirjan lukeminen oli samaan aikaan kiihottavaa ja oksettavaa, Puoleensa magneetin tavoin vetävää ja voimakaita negatiivisia tunteita nostattavaa. Koin saaneeni kirjan avulla sellaista vertaistukea, josta olin aikaisemmin jäänyt lähes kokonaan ilman.

Opinnäytetyöni kirjoittaminen pakotti minut tarkastelemaan kriittisesti omaa taiteellista työskentelyäni, aihevalintojani ja tapaani esittää asioita teoksissani. Kyseinen projekti on valottanut minulle omia toimintatapojani ja aiheita joihin kerta toisensa jälkeen palaan ja joita järjestelmällisesti välttelen. Kun kirjoitustyön jälkeen aloitan uuden maalauksen, en usko pystyväni enää palaamaan menneisyyteni ja taiteeni välisen selkeän yhteyden vähättelyyn. Koen, että minun on entistä rohkeammin nostettava oma syyllisyyteni, häpeäni ja haavoittuvaisuuteni kantaviksi teemoiksi taiteessani sen sijaan, että pyrkisin vain piilottamaan ne haavoittumattomuuden ja täydellisyyden illuusion taakse. Etäännyttämisen sijaan on vuoro antaa tunteille sija myös teoksissani.

Kirjoitustyön edetessä kävin lukuisia keskusteluja aiheesta äitini ja sisaruksieni kanssa. Haluaisinkin painottaa, että kirjoittamani näkemykset tapahtumista ovat omiani, ja todennäköisesti perheenjäseneni kertoisivat näistä samoista asioista hieman eri tavoin ja painotuksin. Selkeämmän ja ymmärrettävämmän muodon vuoksi olen joutunut myös hieman kärjistämään joitain tekstini kohtia. Perheeni on pääsääntöisesti suhtautunut aiheen valintaani myönteisesti ja kannustavasti, tosin kukaan heistä ei ole näitä loppusanoja kirjoittaessani lukenut päättötyötäni. Tarkoituksenani on antaa kirjoittamani teksti sisaruksieni ja vanhempieni luettavaksi, sillä uskon sen parantavan mahdollisuuksiani käydä rakentavia keskusteluja heidän kanssaan. Aion lähettää tekstin myös enolleni, tosin en odota hänen vastaavan minulle missään muodossa. Uskoisin kuitenkin uteliaisuuden ajavan hänet lukemaan kirjoittamani tekstin, sillä käsittelenhän tässä nimenomaan hänen tekojensa vaikutusta elämääni yli kymmenen vuoden ajalta.

 

 

 

Lähteet

Wendy Moelker. 22.7.  2003. Viimeksi muutettu: 19.4.  2005. Vastaava psykologi Emergis-keskuksessa. Alankomaat. Osoitteessa: www.web4health.info/fi/answers/sex-abuse-effects.htm  (Luettu 5.11.2008)

 

http://koti.welho.com/marhalla/TR_normaaleja_traumanjalkeisia_reaktioita.html (Luettu 6.11.2008)

Merja Laitinen: Häväistyt ruumiit, rikotut mielet
Vastapaino. Tampere 2004.

Markku Väätäinen, seksuaaliterapeutti: Salaisuus, mielihyvä, pakkomielle Hyväksikäyttäjän henkilökuvan aineksia. Julkaistu 20.4.2000 osoitteessa:
http://www.evl.fi/kkh/to/kkn/koulu/vaatainen2.html (Luettu 22.11.2008)

http://www.tukiasema.net/teemat/artikkeli.asp?docID=178 (Luettu 6.11.2008)

 

Soili Poijulan artikkeli: Toistaako historia itseään vai voimmeko oppia siitä? Psyykkisen trauman hoito. Osoitteessa: http://www.introspekt.fi/artikkelit/historia.html  (Luettu 24.11.2008)

Sigmund Freud: Omaelämäkerrallinen tutkielma. (Selbstdarstellung, 1925, Nachschrift, 1935.) Suomentaneet Pulmu ja Tapio Nousiainen. Helsinki: Otava, 1962.

Maj -Briht Bergström -Walan ja Malena Ivarsson: Kielletyt Haaveet 
Kirjayhtymä 1994. (Ruotsinkielinen alkuteos ilmestynyt vuonna1992.) Suomennos M. Martinoff

Tracey Emin: Strangeland 2005. Hodder & Stoughton A General Division